http://www.youtube.com/watch?v=Xtie52_246k

Istuimme terassin puisilla penkeillä. Pihan vanha koivu kahisi tuulen heitellessä oksia. Peltinen katto paukahti välillä kovan tuulen vuoksi, peittäen samalla hiljaisuuden. Tuijotin kaukaisuuteen, hain sitä paikkaa, jonne halusin mennä. Hitaasti autot ajoivat talomme ohi, havahduttaen minut hetkeksi kuvitelmistani. Niistä painajaisista, joista haaveilin. Tunsin hiusteni heiluvan tuulen mukana. Silti ajatukseni pysyivät siinä samassa kohteessa hetki hetkeltä kauemmin. Itsemurha. Sana kuulosti niin kauniilta ajatuksissani. Se kuulosti unelmalta, asialta, joka oli mahdoton saavuttaa. Mutta silti se oli niin lähellä. Vain minuuttien päässä.

Käänsin katseeni Tomiin. Hän istui vieressäni vapisten kylmyydestä, joka pureutui löysien, säkkimäisten vaatteiden sisälle. Välissä yksi leteistä eksyi hänen kasvoilleen, mutta hän pyyhkäisi sen kylmän raa’asti takaisin sivummalle. Tom käänsi ruskeat, identtiset silmänsä minuun ja hymyili hennosti. En kyennyt vastaamaan hymyyn, se olisi sattunut liikaa. Tunsin, miten hänen katseensa porautui sisimpääni, etsi vastausta surullisuuteeni. Yksinäinen kyynel eksyi poskelleni ja hänen ilmeensä muuttui tuskaisaksi. Hän kysyi, mikä minulla on. En halunnut vastata, en kyennyt siihen. Pyöritin vain haikeana päätäni ja käänsin katseeni taas ruuhkaiseen tiehen.

Silloin hän nousi, asteli eteeni ja kohotti kasvoni häneen päin. Tom katsoi minua syvälle silmiin ja esitti kysymyksensä uudestaan.
“Tomih.. Minä en jaksa enää. Haluan kuolla”, itkuinen kuiskaukseni kaikui hetken pihassa, teki synkästä päivästä synkemmän. Tom katsoi minua surullisena silmiin ja pyöritti päätäni. Hän manasi itseään, kirosi itsensä, kun oli päästänyt minut tähän pisteeseen.
“Mitä minä tein väärin, Bill, mitä?” Tom huokaisi toivottomana ja kumartui painaen kasvonsa käsiinsä.
“Et mitään, se ei johdu millään lailla sinusta”, kuiskasin ja nyyhkäisin hiljaa.
“Miksi?” Tom kysyi, toisti kysymyksen vielä kymmeniä kertoja uudestaan. Pysyin hiljaa, en halunnut päästää suustani ulos sitä tuskaa, mitä sisimmässäni koin.

Tom nousi ja kaappasi minut hentoon syleilyynsä. Hän vannoi, että, jos kuolen, hän tulee perässäni. En halunnut hänen kärsivän, en halunnut hänen kuolevan, mutta ymmärsin sen. Minä en olisi koskaan voinut elää ilman Tomia. Silti olisin vain halunnut luovuttaa, päättää elämäni kivuliaasti, vaikka kaikkein vähiten halusin Tomiin sattuvan.

Viime päivinä olin tehnyt jotain väärää, olin saattanut tuntea yhä voimakkaampaa vetoa Tomia kohtaan. Ennen rakastin Tomia eniten maailmassa, olihan hän identtinen kaksoisveljeni, mutta nykyään se kaikki oli vain muuttunut. Se ei ollut enää vain veljesrakkautta, se oli muuttunut todelliseksi rakkaudeksi. Aina nähdessäni Tomin, olisin halunnut hypätä pojan kaulaan ja suudella häneltä aivot pihalle, mutta koskaan en voinut edes painaa poskeani veljeni rinnalle ja sanoa, kuinka paljon häntä rakastin. En halunnut sekoittaa häntä tähän, en halunnut hänen kärsivän.

Tom päästi minusta irti, mutta tuijotti yhä silmiini. Hän vaati saada tietää, minkä vuoksi hänen elämänsä rakkain ihminen halusi tappaa itsensä. Kyyneleet kohosivat silmiini, sanani muuttuivat vain epämääräiseksi änkytykseksi, josta saattoi erottaa osan kirjaimista, joilla yritin kertoa, etten halunnut puhua asiasta enempää. En halunnut haavoittaa rakkaimpaani.

Tom väkersi hiuksillani, pyöritteli hiuksiani sormensa ympärille. Tiesin, mitä se tarkoitti. Aina, pienestä saakka hän oli tehnyt niin, kun häntä hermostutti. Se minua alkoi pelottamaan. Tunsin luissani, miten Tom vapisi pelosta, yritti kuumeisesti miettiä, miksi olin apea. Silti se oli vain niin toivotonta, hän tuijotti vain surumielisenä silmiäni.

Hennosti työnsin Tomin kauemmas, en saattanut enää katsoa häntä. Tunsin, miten paljon Tom jo pelkäsi, tunsin, miten hän itki sisimmässään. En koskaan tarkoittanut satuttaa häntä, olisin vain halunnut päästä eroon omista tuskistani, jotka muuttuivat vain hetki hetkeltä kivuliaammiksi.

En tiennyt, mitä olisin tehnyt. Joka liike tuntui väärältä, joka ajatus satutti. Purin vain huultani, tuntien hampaideni painavan ihon rikki, päästävän veren valumaan suuhuni. Meikkini olivat tahriintuneet poskilleni, hiukseni hulmusivat villisti tuulessa. Pilvet peittivät taivaan, enteilivät sadetta. Silti se kaikki oli vain niin kaunista. Saatoin vain ajatella, että tämä oli se viimeinen hetki, viimeinen muistomme, jossa minä yhä elin.

Tajuamatta, mitä tein, painoin huuleni Tomin huulille. Tunsin epäröinnin, säikähdyksen Tomista. Silti painoin vain huuliani vasten noita pehmeitä huulia. Veljeni huulikoru painoi alahuultani, sai kylmät väreet hiipimään selkärankaani pitkin. Silmäni laajenivat, kun tajusin, mitä tein. Irrottauduin suudelmasta ja läppäsin käden suulleni. Se ei voinut olla totta, en voinut vain tehdä sitä virhettä. Pyörittelin pelokkaana päätäni, ei, sen oli pakko olla unta.

Astuin pari askelta taakse päin. Kyyneleet valuivat poskieni kautta kaulalleni, josta ne luikertelivat paitani alle seikkailemaan. Tom katsoi minua hämmentyneenä, kykenemättä tekemään mitään. Yritin pyytää anteeksi, yritin sanoa, kuinka pahoillani olin, mutta sanani muuttuivat nyyhkäisyjen ja pelon myötä epämääräiseksi kirjain kasaksi. Tuijotin Tomia suu auki, kykenemättä päästämään ääntäkään suustani. Suljin silmäni ja toivoin, että se oli vain painajaista. Avasin uudelleen silmäni, mutta kaikki oli kuin aiemminkin. Tom vain avasi suunsa sanoakseen jotain. Painoin sormeni hänen suulleen ja kuiskasin:
“Tomih.. Rakastan sinua paljon enemmän kuin vain veljenä.”

Askeleeni kantoivat minua pois, kantoivat kohti pihan porttia. Käteni tönäisivät mustan, metallisen portin auki ja jalkani ohjasivat minut autotielle. Tom hölkkäsi perääni, yritti huutaa jotain, mutten halunnut kuulla hänen sanojaan. En halunnut saada tietää, miten paljon hän minua vihasikaan tämän kaiken jälkeen, minun sanojeni jälkeen.

Pysähdyin pelosta. Keltaisena hohtavat valot sokaisivat minut hetkeksi, suuri tömähdys kyljelläni sai minut paiskautumaan auton tuulilasia vasten. Pyörin kivuliaasti, tuskaisasti auton päältä sen alle, lopulta jalkani paiskautuen renkaan alle. Kipu lamaannutti ruumiini, henkeni salpautui. En tajunnut, en pystynyt ymmärtämään, mitä oli tapahtunut. Kuulin Tomin askeleet, tiedostin hänen pelokkaasti huutavan nimeäni. Auton ovi aukeni, päälleni ajanut mies ryntäsi vierelleni ja näppäili ambulanssin numeroa. Hän yritti huhuilla minua, yritti saada minut ymmärtämään jotain hänen sanoistaan.

Näin kaiken sumeana. Tumma taivas heitteli päälleni vesipisaroita, jotka levittivät maahan valuneen veren. En voinut liikkua. En ymmärtänyt ympäriltäni kuuluvia ääniä. Saatoin kuulla autojen tööttäilyä, joitakin epäselviä sanoja, mutta missään ei ollut järkeä. Pystyin aistimaan vain sen kivun, mitä kehoni koki. Jalkani oli tunnoton, kylkeäni pisti. Saatoin tuntea, miten päästäni valui verta sateen kostuttamalle asfaltille. Silti tunsin, miten hellä ja lempeä käsi puristi käteni käden omistajaa vasten. Tom. Vain hän saattoi olla noin lämmin, hauras. Käänsin sumeat silmäni veljeeni päin ja katsoin hänen silmiään. Kuiskasin sen. Ne kolme sanaa. Minä rakastin häntä, rakastin enemmän kuin ketään. Tom siirsi toisen kätensä poskelleni, hennosti silitti sitä. Hän katsoi haikeana verilammikkoa, mikä ympäröi minut.

Silmissäni sumeni. Näin vain mustaa. Kaikki oli vain epäselvää, mutta tunsin näkeväni edessäni voimakkaan valon. Raotin huuliani, yritin saattaa ajatukseni tuon valon luo, yritin päästä tämän melun keskeltä hiljaisuuteen. En kuullut mitään, en tuntenut mitään, en edes kipua. En enää ajatellut kovinkaan, en nähnyt, en pystynyt  käyttämään niitä aisteja, mitä minulle oli syntyessäni lahjoitettu. En pystynyt enää edes tuntemaan Tomin läheisyyttä. Mutta silti mieleeni porautui Tomin sanat:
“Bill. Älä jätä minua, minä rakastan sinua yhtä paljon kuin sinä minua.”

Sitten kaikki loppui. Enää oli rauha, hiljaisuus, joka ympäröi minut. Makasin kuolleena maassa, en tuntenut, kuin pimeää. Olin kuollut. Olin kuollut lopullisesti. Enää minusta oli jäljellä vain sielu, joka vaelsi taivaaseen katsomaan Tomin perään. Vaikka kuolin, olin silti onnellinen, Tom rakasti minua. Mutta olisin halunnut pysyä hänen vierellään, suudella hänen huuliaan tuntien hänenkin vastaavan suudelmaan. Mutta se oli menetetty. Enää pystyin odottamaan. Kaikki oli loppunut, kaikki oli kadonnut siihen pimeyden verkkoon, joka hukutti minut syvyyteen. Ei ollut enää meitä, oli vain minä ja Tom. Ei ollut kaksosia, oli vain yksi poika, joka eli surullisena elämänsä loppuun ilman minua. Silti hän tiesi sen aina, minä rakastin veljeäni. Ja minä tiesin, että hän rakasti minua. Ehkä vielä joskus. Ehkä joskus kohtaisimme uudestaan, toisessa elämässä. Vaikka todellisuudessa jäljellä oli vain pimeys. 
 

Sade piiskautui maahan, kadotti viimeisetkin muistot minusta. Veri piiloutui maan alle, enää kylmä ruumiini makasi itkevän veljeni vierellä. Tomin anelu, ikuiset lupailut täyttivät ilman, mutta en enää voinut palata hänen luokseen. Matkasin kohti taivasta, kohti parempaa paikkaa. Sieluni irtaantui ruumiistani, sulki elämän valon kuolleista silmistäni. Ambulanssista ryntäsi miehiä luokseni, mutta pian Tom sai kuulla heidän suustaan viimeiset sanat. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Minä olin kuollut, tulisin aina olemaan. Salama välkähti taivaalla, valaisi ikuista pimeyttä hetken, kunnes viimeisetkin valon rippeet olivat kadonneet veljeni elämästä. Olin kuollut. Mutta sieluni eli elämää, suojeli Tomin kylmää, yksinäistä elämää. Mutta joku päivä tiesin sen lankeavan Tominkin ylle, tiesin hänenkin vielä hukkuvaan lopulliseen pimeyteen. Silloin alkaisi uusi elämä, silloin tarina alkaisi alusta. Silloin sielumme kohtaisivat..