lauantai, 13. marraskuu 2010

Vähän asiaa (:

Niin siis joo. oletettavasti en kirjoittele tänne enää, koska minulla on uusi tarinablogi! :)  sinne ilmestyy jossain välissä kaikki nämä shotit ja tarinat korjattuina. (Tosin saattaa vähän kestää, kun on niin paljon tarinoita korjattavana ja uusia koko ajan tulee.) Joten jos kiinnostaa lukea jotain uudempia/parempia versioita vanhoista, niin tänne siis:

http://marieiosaakirjoittaa.blogspot.com/

Niin ja siit tyyliin tuo Vampyyritarina ja Sad Cinderella (Tosin molemmat ehkä ereillä nimillä) tulee kanssa sinne toiseen blogiin viimeistään vuoden päästä :D Kirjoitan eka vähän uusiksi niitä ja kirjoitan valmiiksi ne, ja sitten kerralla tungen ne tuonne UUTEEN blogiini. Siis elikkä joo noittenkaan jatkoa ei sitten tänne enää tule :D Blogin kumminkin jätän tänne, jotta jokainen, joka haluaa lukea täältä välttämättä noita tarinoita, mitä en ehkä laita uuteen blogiin laita (Kosketus rakkauteen, Musta enkeli..), niin niin... Niin siis täältä voi lukea niitä :D

Niin ja ilmoitampahan vain, että on myös hyyyvinkin mahdollista, että KAIKKI tämän blogin tarinat tulevat parin vuoden sisällä korjattuina ja valmiiksi kirjoitettuna tuonne blogspotin blogiin :D Mutta älkää odottako liikoja! Minulla on koulukiireitäkin sen verran paljoon, että tuota tuota.. No en oikein joka itla ehdi kirjoitella ja korjailla tarinoita. Joten niin. Oletettavasti ainakin vampyyritarina ilmestyy uudempaan blogiin vuoden sisällä. (En lupaa mitään!)

sunnuntai, 30. toukokuu 2010

Kuolemansuudelma

http://www.youtube.com/watch?v=JV9jJKtxtqk Tyttörakkaus - shotti. Varoitampa vain näin etukäteen. Ja tää on sulle omistettu - tiedät kyllä itse, kuka olet -, toivottavasti se oliskin näin helppoa ollut..

 

Sadepisarat putoilivat kylmälle tielle. Puiden lehdet kahisivat tuulessa. Kevyesti astelin liukkaalla tiellä. Kylmä ilma kulki ohuen takkini läpi ja sai minut jäätymään.  Pitkät ruskeat hiukseni hulmusivat tuulessa. Käteni olin asettanut ristiin rinnalleni. Tunsin, kuinka kuumat kyyneleet valuivat poskilleni. Saatoin vain kuvitella, miltä näytin levinneiden meikkieni kanssa. Nuolaisin kuivuneita huuliani. Kielelleni eksyi yksi suolainen kyynel. En voinut välillä olla edes varma, olivatko ne kyyneliä, vai sadepisaroita. Tunsin olevani litimärkä. Sade kasteli hetki hetkeltä vaatteeni yhä enemmän märiksi. Päättäväisesti silti jatkoin kävelyä.

*Istuin Iinan kainalossa. Painoin pääni hänen olkapäälleen. Suljin silmäni ja huokaisin syvään.
“Iina, minä rakastan sinua”, kuiskasin hennosti.
“Minäkin sinua..” Iina kuiskasi hyvin hiljaa. Tunsin lämmön sydämessäni. Onnen. Tunsin olevani ensimmäistä kertaa vuosiin onnellinen. Hymy hiipi huulilleni. Minun oli hyvä olla.
“Minä rakastan sinua ja aion aina pysyä kanssasi”, totesin ja halasin kevyesti Iinaa. *

Uudet kyyneleet valuivat poskilleni miettiessäni sitä päivää. Haikeana jatkoin matkaani ja muistelin edellisiä hetkiäni Iinan kanssa. Itkin, itkin yhä enemmän. En voinut estää kyyneleitäni valumasta poskilleni. Minä vain itkin.

*”Sara, mä.. Mun pitäis kertoa sulle jotain”, Iina väisti katsomasta minua suoraan silmiini ja työnsi minua kevyesti itsestään kauemmas. Nyökkäsin hennosti ja eleelläni pyysin häntä kertomaan asiansa. Silti mielessäni osasin jo odottaa, mitä hän oli sanomassa.
“Mä rakastan sua, Sara, mutta vain ystävänä. Mä oon pahoillani. Tää ei vain enää toimi”, Iina kuiskasi ja nosti kevyesti kädellään leukaani ylemmäs. Hän katsoi suoraan minun haikeisiin silmiini.
“Anteeksi”, Iina vielä kuiskasi ja nousi viereltäni.
“Iina mä.. Mä rakastan sua”, epätoivo raastoi sisintä. Tunsin kyyneleiden polttavan silmiäni. Kylmänväreet kulkivat pitkin ruumistani. Tuntui kuin tuhansia, miljoonia tikareita olisi isketty sydämeeni. Tyhjyys kaiversi sisintäni. Sydämeni särkyi palasiin. Tuska viilsi sisimpääni. Rakkaus tappoi sisimpäni. *

Taivas itki kanssani. Kylmät vesipisarat putoilivat päälleni. Kyyneleeni putoilivat maahan, särkyivät palasiin, kuten sydämenikin. Tiesin kyllä aina, miten väärin se oli. Tiesin, ettei ollut oikein rakastua tyttöön. Muistin, miten vanhempani olivat huutaneet minulle, kun olin kertonut seurustelevani Iinan kanssa. Muistin kyllä, miten useat haukut olin ottanut vastaan luokkalaisiltani ja vain siksi, että voisin olla Iinan kanssa. Muistin, miten olin kokenut tuskaa, mutta hänen kanssaan oleminen oli saanut minut onnelliseksi. Muistin, miten olin tuntenut lämmön sisälläni, olin todella rakastanut Iinaa. Rakastin yhä, mutta kaikki häneen liittyvä sai minut kokemaan suurta tuskaa sisimmässäni. Olin ihan rikki. Sydämeni oli rikki, rakkaus oli kuollut.

*”Sara.. Voisimmeko pysyä silti ystävinä?” Iina kuiskasi.
“Jooh”, vastasin nyyhkäisten. Silti me kummatkin tiesimme, että ystävinä olo olisi vain saanut olomme tuskaisemmiksi, olisi rikkonut meidät lopullisesti. Ainakin minut se olisi murskannut pienen pieniin palasiin.
“Älä tee itsellesi mitään”, Iina totesi muistettuaan, miten helposti saatoin haavoittaa itseäni. Pyöritin päätäni pienesti. Iina vilkaisi vielä viimeisen kerran minua ja poistui luotani. Silloin murruin lopullisesti. Valuin sohvalta lattialle nyyhkyttämään. Painoin pääni hennosti polviini ja itkin. Itkin enemmän kuin koskaan. En tuntenut enää mitään. En tuntenut tuskaa, minuun ei sattunut. Se lämpö, Mikä rakkaudesta oli tullut, oli kadonnut. Sydämeni oli raastettu irti rinnastani, sisimmässäni oli vain tyhjä aukko. *

Siitä päivästä lähtien olin istunut kotona. Olin vain itkenyt. Ollut maassa. Ainoa ihminen, johon olin voinut luottaa, ainoa ihminen, joka sai minut iloiseksi, oli jättänyt minut. Olin yksin. Minulla ei ollut ketään kanssani. Yksinäisyys piinasi minua, teki minut heikoksi, haavoittuvaksi. Mielessäni oli käynyt tapa, millä olisin päässyt eroon tuskistani, mutten voinut toteuttaa houkuttelevaa ajatusta. Olinhan kumminkin luvannut Iinalle pysyä hengissä, vaikka se niin hankalaa olikin.
Sydäntäni viilsi ajatella Iinaa. Olihan hän kuitenkin haavoittanut minua niin paljon. Mutta silti minua masensi ajatus siitä, miten onneni oli murskaantunut palasiin. Rakastin Iinaa yhä, ikävöin häntä, mutta tiesin, että meistä ei enää koskaan voinut tulla mitään. Enää ei ollut meitä, oli vain minä ja hän. Ei koskaan tulisikaan olemaan meitä. Ei Iina rakastanut minua, enkä minä vain olisi voinut ottaa häntä takaisin kaiken sen jälkeen. Vaikka niin paljon halusinkin seurustella Iinan kanssa, minä vihasin häntä. Hän oli sentään rikkonut sydämeni.

Astuin koulun pihaan. Piha oli täysin autio yhtä katoksen alla seisovaa ihmistä lukuun ottamatta. Heilautin kädelläni varoen hiukseni silmiltä ja astelin katosta kohti. Tunsin uusien kyynelten pyrkivän poskilleni, mutta purin huultani pitääkseen kyyneleet poissa. Ei kyyneleillä tosin ollut mitään väliä, kun koko ajan uusia vesipisaroita tipahteli poskilleni. Hennosti pyyhkäisin silti kämmenselälläni poskilleni levinneet meikit. Henkisesti valmistauduin siihen, mitä oli tulossa. Minun olisi tehnyt mieli kääntyä ja juosta kauas pois, mutta halusin mennä hänen luokseen. Halusin tavata Iinan, kun hän kerta oli pyytänyt saada tavata minut.

Kävelin katoksen alle ja seisahduin hänen eteensä. Haikeana vilkaisin Iinaa ja puraisin jännittyneenä huultani. Pieni tervehdyksen kaltainen kuiskaus karkasi suustani. Värähdin hennosti kuullessani hänen vastaavan tervehdykseeni. Hänen äänensä oli kauniimpi, mitä muistin. Hän näytti niin hennolta, niin helposti särkyvältä. Saatoin nähdä, miten hänen silmissään kiilsi kyyneleet hänen katsoessaan minua. Iina astui kevyesti lähemmäs minua. Varovaisesti hänen suunsa aukeni ja saatoin kuulla hänen hauraat sanansa:
“Sara, minä pyysin sinut tänne, koska minä olen miettinyt.. Se, mitä silloin aiemmin sanoin, oli kaikki vain valhetta. Minä toivoin, että sinä saisit paremman. Sinä ansaitset niin paljon parempaa. Minusta tuntui joka hetki, että me etenemme liian nopeaa. Sinä tiedät, miten oudoksuin ajatusta siitä, että seurustelisimme. Minua pelotti, mitä tuleman pitää, mutta minä aloin olemaan kanssasi, koska rakastin sinua. En ole ollut ennen tyttöjen kanssa, ja se tuntui niin oudolta.. Koko seurustelumme ajan, mietin, miten väärin se on. En pystynyt siihen. Mutta nämä hetket, jolloin olen joutunut olemaan sinusta erossa.. Tämä on ollut yhtä tuskaa. Kaipaan sinua, en halua olla sinusta erossa. Haluan olla kanssasi yhä yhdessä, haluaisin perua kaikki ne sanani ja unohtaa tämän kaiken.”

Katsoin Iinaa hämmentyneenä. Olin iloinen, kun sain tietää, että hän todella rakasti minua. En vain tiennyt, mitä sanoa. Olin epävarma, sillä minusta tuntui, ettei meillä ollut enää tulevaisuutta. Me kummatkin rakastimme toisiamme, mutta en tiennyt, olinko kaiken tämän jälkeen valmis jatkamaan normaalisti. En tiennyt, olisinko enää kyennyt olemaan Iinan kanssa pelkäämättä hänen taas jättävän minut. En tiennyt, mitä olisin tehnyt.
Iina katsoi syvälle silmiini. Hän näki kyllä, miten epävarma olin. Varovasti hän ojensi kätensä ja kosketti hellästi poskeani. Hennosti hän kuiskasi rakastavansa minua. Kyyneleet valuivat poskilleni. Puraisin kivuliaasti huultani ja katsoin tuskaisesti Iinan silmiin. Saatoin tuntea, miten huulestani valui verta, mutten välittänyt. Iina katsoi minua vielä hetken ja painoi hennosti huulensa huulilleni. Varovasti vastasin suudelmaan. Nostin käteni Iinan rintakehälle. Maistoin suussani hennosti kahvin. Suljin varovaisesti silmäni. Tajuttuani kunnolla, mitä tapahtui, tönäisin Iinan heikosti kauemmas itsestäni.
“Ei, en minä voi. En enää”, mutisin ja kävelin muutaman askeleen kauemmas Iinasta. Painoin pääni käsiini ja hengitin syvään.

Uusi kyynelryöppy yllätti jopa minut. Purskahdin itkuun. Lyyhistyin hennosti maahan. Sateesta märät housuni tarttuivat ihooni tiukemmin kiinni, kun istuin maassa.  Iina kyykistyi viereeni ja katsoi minua. Saatoin tuntea hänen hämmentyneisyytensä. Iina istui yhtenä kysymysmerkkinä edessäni ja tuijotti, kun yritin itkun jäljiltä rauhoittaa itseäni. Yhä uusia kyyneleitä valui poskilleni, kun edelliset kyyneleet olin kuivannut. Silti itkun ohella sain puhekykyni takaisin ja kuiskasin hennosti takellellen:
“Iina, en vain pysty enää.. En halua jäädä odottamaan, milloin seuraavan kerran jätät minut.. Milloin jätät minut lopullisesti.. En halua elää pelossa.”
“En minä sinua aio toiste jättää. Olin vain niin hämmentynyt ja.. “ Iina selitti pikaisesti, mutta keskeytin hänet nostamalla sormeni hänen huulilleen.
“Et voi tietää sitä vielä. Enkä minä voi luottaa sinuun, kun sanot noin. Se vain.. Kyllä sinun itsekin pitäisi ymmärtää..” kuiskasin nyyhkyttäen.  Iina tuijotti minua hetken miettien sanojani. Hän nosti vielä kerran kasvoni häneen päin ja katsoi minua syvälle kyyneleisiin silmiini. Hän pyyhkäisi varoen sormillaan kyyneleeni kasvoiltani ja siirtyi likemmäs minua niin, että hänen nenänsä hipaisi hiukan omaa nenääni.
“Minä rakastan sinua, aina”, Iina kuiskasi ja painoi viimeisen kerran huulensa huulilleni. Suudelma oli lyhyt, vaikka se hetki tuntui kestävän tunteja. Katsoin, kuinka Iina nousi ylös ja jätti minut yksin istumaan maahan. Hän vilkaisi minua ja kääntyi pois. Iinan askeleiden äänet peittyivät sateen ropinaan. Saatoin vain nähdä, miten hän käveli poispäin. Lopulta Iina katosi puiden taa. Toisaalta olisin halunnut huutaa hänen peräänsä, pyytää häntä palaamaan luokseni, mutta tiesin, että näin oli parempi. Iina oli kaikkeni, elämäni tärkein henkilö. Ilman häntä en pärjännyt. Hän oli ainoa, joka saattoi pitää minut elossa. Hän oli ainoa, jolla oli minulle jotain merkitystä. Ilman häntä minulla ei ollut mitään. Iina repi sydämeni matkassaan, rinnassani ammotti tyhjä aukko, kaikki lämpö, kaikki rakkaus oli minulta riistetty. Kaikki onneni oli viety, enää minulla ei ollut mitään.

Noustessani ylös, palatessani kotiin koitin uskotella itselleni, että näin oli parempi. Enhän minä edes luottanut enää Iinaan. Koitin saada itseni ymmärtämään, että osaisin elää ilman häntä, että voisin vielä jatkaa elämääni ja löytää jonkun toisen.
Silti sydämeni - ne sydämen rippeet, ne pienen pienet palaset - kitui ikävästä, se muistutti minua yhä, miten paljon Iinaa tarvitsin. Saatoin kuulla, miten sydämeni huusi tuskaansa, ei, se kirkui, kirkui ikävää. Koitti saada minut muuttamaan mieltäni ja tajuamaan, miten paljon häntä rakastin, mutta ei, minä en enää välittänyt.

Sinä päivänä olin kuollut, lopullisesti. Fyysisesti kyllä jatkoin elämääni, mutta sisimmässäni olin kuollut. Hymy, joka lepäsi huulillani päivät, ei ulottunut silmiini. Henkisesti itkin ikävästä, vaikka muut saattoivat kuulla vain heleän nauruni -tekaistun sellaisen-. Elämäni kyllä jatkui vielä pitkään, uusia ystäviä, joskus jopa tyttöystäviä löytyi, mutta koskaan en rakastanut ketään niin kuin Iinaa. Iina oli vienyt sydämeni. Aina hän oli muistoissani, öisin unissani. Hän oli aina muistoissani, vaikken häntä enää sen päivän jälkeen nähnyt..

Rakastan sua.

keskiviikko, 19. toukokuu 2010

Jeps.

No nyt, kun olen tänne vuodatukseen jaksanut raahautua, voisin ilmoittaa, että en kyllä yhtään tiedä, milloin jatkoa tulee. Áiemmista jatkoista on ikuisuus, mutta minullapa on pitkä lista selitykseksi, miksi en ole voinut ja miksi en voi kovin kirjoittaa jatkoa:

No, ensimmäinen syy on se, ettei elämässäni mene hirveän hyvin. Syömishäiriön ( Joidenkin ihmisten mielestä anoreksian.. -.-) kanssa taistelu on aika uuvuttavaa, minulla on paljon huolia yms. En tässä nyt ihan kaikkea ala kertomaan.

Toinen syy onkin sitten se, ettei kertakaikkiaan huvita kirjoittaa jotain rakkausstooreja. Oma sydän on niin monesti särjetty tässä, että se alkaa masentamaan jo aika vitusti.

Kolmas syy onkin sitten se, että yrittäisin päästä peruskoulusta hyvillä arvosanoilla. Viimeisiä kokeita nytten lähiaikoina monia, mutta sitten, kun kesäloma alkaa, niin varmaankin ehdin ja jaksan kirjoittaa huomattavasti enemmän. ( Jos en roiku koko ajan uimassa, tai ottamassa aurinkoa. (( Kävisin lenkilläkin varmaan ja kaikkea, mutta eei.. Nekin on sitten kielletty.. )) Joten niin. Riippuu päivästä.. )

Jee, sekavaa. Minä menen nyt lihoittamaan itseäni juustolla ja hukuttaudun murheisiini. Hasta la vista.

sunnuntai, 9. toukokuu 2010

Vampyyrin purema //TH// - Part 2. ~ Jano.

Part 2. ( ;feature=fvst )

Berliini 2010, 9. toukokuuta

Koulu huokui surua. Murhe oli vallannut jokaisen Tokio Hotellin fanin mielen. Kaksoset ja Georg kävelivät ankeina käytävällä, astelivat kohti ruokalaa. He kävelivät edessämme, joskus jalkani saattoi hipaista kevyesti Billin kantapäätä. Saatoin tuntea surun ja tuskan huokuvan Tomista. Pystyin kuvittelemaan hänen vihansa itseänsä kohtaan. Hänestä heijastui syyllisyys, kun katsoi tarkasti. Tom pälyili ympärilleen säikkynä, toivoi, ettei kukaan tajuaisi hänen tappaneen ystäväänsä. Minä tiesin, me tiesimme. Bestienne tiesi asiasta, minä tiesin, mutta muille emme vielä halunneet kertoa. Jotenkin säälin Tomia. Tiesin, että häneen sattui. Tiesin, että itseään oli mahdoton hallita ollessaan hyvin janoinen, ei Tom olisi voinut estää murhaa millään tavalla. Periaatteessa Tom oli syytön, mutta silti hän oli murhaaja. Hän oli se hirviö, joka oli tappanut viattoman ystävänsä.

Nostin tarjottimelleni vesipullon ja pari leipää. En niitä aikonut syödä, mutta siitä oli tullut tapa. Katsoin ympärilleni. Bill istui ystäviensä seurassa nurkkapöydässä. Muut suuntasivat askeleensa kohti pöytäämme, mutta minä käännyin ja käveli Billin viereen. Istahdin vapaalle paikalle ja kuiskasin Billille tervehdyksen. Saatoin tuntea ihmisten hämmentyneet katseet selässäni. Niinä päivinä, jolloin koulussa olin ollut, olin aina istunut perheeni seurassa. Mutta minä halusin pyytää anteeksi Billiltä käyttäytymistäni. Vaikka eihän minulla mitään anteeksipyytämistä ollut, Billhän se oli tullut luokseni kesken ruokailun.

Käänsin katseeni Tomiin päin ja vastaukseksi sain häneltä jäisen, murhanhimoisen katseen. Vavahdin hennosti ja käänsin katseeni pois Tomista. Silti tiesin, että minun vielä pitäisi puhua hänelle. Kysyä, miksi hän oli raadellut Gustavin.

“Hyvä, kun tulit tänne, Brooke. Minulla onkin sinulle asiaa”, Bill mutisi ja nousi pöydästä ja lähti palauttamaan ruokaansa. Minä seurasin poikaa ja kippasin leivät jäteastiaan ja annoin Billille täyden vesipulloni. Hän tunki sen laukkuunsa.
“Mitä asiaa sinulla oli?” kysyin, kun astelimme ruokalasta pois. Bill ohjasi minut syrjemmälle ja lukitsi minut seinän ja hänen välille.

“Brooke. Sinun täytyy kertoa minulle, kuka Gustavin tappoi. Jos hän yritti tappaa sinut ja melkein murhasi minutkin.. Sinun täytyy kertoa, jotta osaan olla varuillani”, Bill kuiskasi ja tuijotti minua päättäväisesti silmiin. Ajatuksissani pojan silmät muuttuivat kauniin ruskeista verenpunaisiksi. Tomin ja Billin silmien samanlaisuus ärsytti minua valtavasti, koskaan en pystynyt katsomaan viattomaan ja herkkään Billiin näkemättä hänessä hieman verenhimoista murhaajaa, joka saattoi tappaa minut vain yhden pienen virheen takia.
“Ei Bill, en voi kertoa”, kuiskasin ja siirsin katsettani alemmas hänen silmistään. Bill siirsi kätensä poskelleni. Hänen lämmin kätensä siveli poskeani. Bill laski hiukan kättään ja nosti päätäni ylemmäs pakottaen minut katsomaan hänen silmiinsä. Ruskeista silmistä hohti murhe, suru, kaipuu. Halu saada tietää murhaaja paistoi voimakkaana hänen rakkauden täyttämistä silmistään. Saatoin nähdä pojan silmiin nousseet kyyneleet, jotka odottivat pääsyään pojan poskille. Minä suljin silmäni, hengähdin syvään.

“Bill.. Minä kuolen, jos kerron. Vaikka minä niin kovasti yritän.. Vaikka minä miten paljon tahansa haluaisin suojella sinua, minä olisin liian heikko.. Se.. Bill, minä en saisi edes tuntea sinua. Minä en saisi suudella sinua, en saisi rakastaa. En saisi edes ajatella sinua.. Minä olen rikkonut niin montaa Hänen käskyään, että jos minä kertoisin hänen henkilöllisyytensä.. Olen varma, että hän.. Hän tappaisi minut. Repisi miljooniin palasiin, tukehduttaisi minut omaan lihaani. Söisi lihani, polttaisi luuni.. Minä en olisi tarpeeksi vahva pysymään hengissä.. En ole tarpeeksi vahva edes suojelemaan sinua.. Bill, sinun täytyy vain ymmärtää, että en voisi kertoa sitä ilman hänen lupaansa. En koskaan”, sanat tulivat vain heikosti huuliltani. Ääneni murtui, lauseet eivät kantaneet itseään kuin juuri ja juuri Billin korville. Tuijotin syvälle Billin silmiin, annoin yhden kyyneleen karata jääkylmälle poskelleni. Tieto siitä, miten heikko olin, satutti minua. Kun sanoin sen ääneen, pienikin toivon kipinä tuntui haihtuvan savuna ilmaan.
Silti minua eniten siitä kaikesta satutti olla kertomatta Billille hänen veljensä olevan se ainoa ihminen, joka oli minua vahvempi. Vahvempi, kuin yksikään perheestäni. Ehkä vahvin koko maailmasta.
Bill katsoi minua haikeana hetken. Hän pudotti kätensä hiuksieni sekaan ja painoi huulensa huulilleni. Hitaasti vastasin hänen suudelmaansa kuitenkin tuntien janon virtaavan päällimmäiseksi ajatuksiini. Terävät hampaani viilsivät pojan huuleen pienen haavana. Saatoin tuntea veren hitaasti virtaavan suuhuni. Janoni voimistui. Puristin nyrkkini kiinni, suljin silmäni ja imaisin pojan alahuulen huulieni väliin. Janoni yltyi, minun teki mieli vain juoda pojan kaikki veret siinä, juuri sillä hetkellä välittämättä kauempana kävelevistä oppilaista. Saatoin tuntea verenvuodon hiljalleen loppuvan. Saatoin aistia Billin tietämättömyyden siitä, millaista taistelua mielessäni koin. Sydämeni huusi tuskaisesti, että minun piti lähteä juuri sillä hetkellä pois, mieleni, vatsani käskivät minun viiltää hänen kaulansa auki ja tappaa rakastamani poika.

Sydämeni voitti. Tuskaisesti irrotin huuleni pojan huulilta ja tönäisin tämän sivuun. Pikimustat silmäni kiilsivät janosta astellessani ulos koulun ovista. Juoksin pois, juoksin kauas. En välittänyt, minne menin. Halusin vain saada janon katoamaan. Minulla oli muitakin ongelmia ihan riittävästi, en olisi halunnut murhata Billiä ja saada kimppuuni hänen demoniveljeään. Mielessäni rankaisin itseäni siitä, että se pienikin määrä ihmisverta, vielä parhainta ihmisverta, oli saanut mieleni niin sekaisin, oli saanut minut miettimään murhaamista. Silti yhä nuolin huuliani ja muistelin sitä kaunista makua. Veri oli minulle joka kerta yhtä jumalaista, mutta Billin veri oli saanut minut lähtemään melkein lentoon. Sitä makua ei olisi pystynyt mihinkään vertaamaan. Se kauneus, se taivaallisuus. Tiesin kyllä, että seuraavaa kertaa ei saisi koittaa. Minä murhaisin Billin, jos kerrankin vielä hänen vertaan näkisi, haistaisin tai maistaisin. Se oli asia, jota viimeiseksi toivoin.

Istahdin kallion reunalle. Katsoin metsän kauneutta. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, kaikki tuntui niin täydelliseltä. Saatoin unohtaa hetkeksi sydämeni vallanneen tuskan. Saatoin unohtaa Tomin, saatoin unohtaa Gustavin kuoleman, saatoin unohtaa Billin, saatoin unohtaa kaiken. Suljin silmäni, istuin vain siinä. En ajatellut, en tuntenut, en tehnyt mitään. Minä vain olin.

---

Äh. Typerä jatko. Rakentavaa ja sitä rataa..

sunnuntai, 9. toukokuu 2010

Vampyyrin purema //TH// - Part 1. ~ Kuolema

TÄMÄ OSA ON KIRJOITETU KERTOJAN NÄKÖKULMASTA, EI BROOKEN NIINKUIN YLEENSÄ. Kiitos :) :''P Ja tää jatko on outo, koska mä oon kirjottaessani tätä nukkunut puoliksi .__.  Niin. Huomautan, että tässä alko vampyyritarinan toinen osa ._.

---

Part 1. ( http://www.youtube.com/watch?v=cDwtEUbyYoQ )

Berliini 2010, 8. toukokuuta.

Se päivä oli sumuinen. Aurinko oli piiloutunut pilvien taakse. Metsä näytti synkältä, tyhjyys huusi ikävää. Yksinäinen lintu räpytteli oksilta kohti taivasta, kohti vapautta salaisuuksien metsästä. Musta varjo vilahti puiden lomasta, oksat rasahtelivat tämän alla. Tämä varjo katosi hetkessä jättäen vain pelokkaan ja synkän tunnelman jo ennestäänkin karmivaan metsään. Kauriin pelottomana juostessa metsän poikki kohti kirkkaampaa aukiota, musta varjo hyökkäsi tämän eteen. Kauris säikähtäen lähti laukkaamaan toiseen suuntaan varjon kuitenkin saavuttaen sen. Takaa-ajo jatkui sen edetessä yhä syvemmälle metsään. Kauriin pelokkaat äännähdykset kaikuivat metsässä varjon armottomasti pysyen tämän kintereillä. Milloin varjo yllättäen ilmestyi kauriin edestä, milloin sivulta. Sen nopeus saattoi ihmetyttää, jos ei tiennyt kaikkia niitä metsän synkkiä salaisuuksia. Tämä nopeus ei ollut vielä mitään verrattuna toiseen, vahvempaan, joka öisin juoksi ympäri kaupunkia, ympäri kuolettavaa metsää.

Äkkinäinen rasahdus kaikui metsässä. Varjo pysähtyi katsomaan tulokkaan suuntaan kauriin juostessa helpottuneena karkuun.
"Sinun ei pitäisi olla täällä. Sinä tiedät, liian vaarallista, kun minä metsästän", varjo sihahti.
"Brooke, en jaksanut olla enää erossa sinusta", poika huokaisi.
"Bill. Sinä tiedät varsin hyvin, miten vaarallista tämä on. Voisit kuolla. Sinun onneksesi minulla ei ole niin kova jano", Brookeksi kutsuttu sanoi epätoivoisena samalla kävellen Billin luo.
"Brooke, minä osaan varautua iskuihisi", Bill jatkoi kinaamista.
"Sinun pitäisi tietää, että olen liian vahva sinulle", Brooke naurahti.
"Sinä osaisit pidätellä itseäsi. Et sinä minua tapa", Bill virnisti leikkisästi.
"Älä ole noin itsevarma. Minä en pysty kovassa janossa, veren hajussa pidättelemään itseäni. Silloin muutun pedoksi, silloin minulla ei ole tunteita", Brooke huokaisi ja yritti unohtaa murhanhimonsa.
“Mutta oliko sinulla jotain asiaakin, kun tänne tulit?” Brooke huokaisi ja istahti kivelle pidätellen veren himoaan.
“Gustav.. Gustav on löydetty kuolleena metsästä”, Billin iloinen mieli oli haihtunut kuin savuna ilmaan. Kaipuu paistoi pojan silmistä. Brooke nosti kätensä halatakseen Billiä, mutta perui liikkeensä tuijottaessaan kaipaavasti pojan kaulalla sykkivää verisuonta. Brooken terävät hampaat vilahtivat hieman tämän tuijottaessa Billiä. Jano kouraisi vampyyrin mieltä, sai hänet mielessään tappamaan pojan. Mutta silti vahvana vitivalkoinen tyttö istui kivellä ja katsoi haikeana Billiä.
“Olen.. Pahoillani”, Brooke kuiskasi ja käänsi katseensa metsään.
“Hänen ruumiinsa oli raadeltu palasiin”, Bill kuiskasi surullisena ja astui askeleen lähemmäs tyttöä. Brooke kavahti Billiä, nousi seisomaan ja juoksi hetkessä kauemmas pojasta. Bill ihmetteli tämän reaktiota, mutta pysähtyi paikalleen kunnioittaen vampyyrin päätöstä pysyä tästä kaukana.
“Brooke, oletteko te tappaneet Gustavin?” Billin huulien välistä karkasi hento kuiskaus pitkän hiljaisuuden jälkeen. Brooke pyöritti päätään. Hän tiesi, kuka sen oli tehnyt. Häneen sattui jättää kertomatta Billille, että hänen veljensä oli raadellut, syönyt heidän ystävänsä. Bill näki Brooken lävitse, hän näki salaisuuden kaivertavan tytön mieltä, muttei udellut. Hän vain odotti, josko Brooke olisi tämän halunnut kertoa. Mutta tyttö oli vain hiljaa. Hän mietti, mitä olisi tehnyt. Kaikki se oli niin sekavaa.

“Se oli se. Se, joka minut silloin talvella yritti tappaa. Hän on syyllinen murhaan”, Brooke kuiskasi ilmeettömänä.
“Kuka hän on?” Bill astui taas lähemmäs Brookea.
“Hän on..” Brooken ääni murtui viimeisen sanan kohdalla, “vel.. Ventovieras minulle.”
“Mitä sanoit?” Bill katsoi tyttöä kummastuneena.
“Että en tiedä, kuka hän on”, Brooke käänsi katseensa pois Billistä. Häneen sattui valehdella, muttei hän voinut kertoa. Se oli Billin parhaaksi.
“Minä ymmärsin aiemmista sanoistasi, että sinä tiedät”, Bill kuiskasi ja kääntyi pois vampyyrin luota. Poika lähti kävelemään Brooken luota pois tytön painaessa päänsä polviinsa ja hengittäessään syvään. Hetkessä tyttö ampaisi Billin luo ja tarttui tämän paidan kauluksesta kiinni vetäen pojan sentin päähän itsestään.
“Ymmärrä, kun minä sanon jotain, sinä uskot sanani. Älä muistele vanhoja, vaan, jos haluat pitää rakkaan elämäsi, koita ymmärtää, että joistakin asioista minä en puhu enempää”, Brooke mutisi epäselvät lauseet ja irroitti otteensa Billistä tönäisten hänet samalla maahan. Bill tuijotti Brookea jokseenkin pelokkaana, mutta silti hyvin ymmärtäväisenä. Vampyyri vilkaisi kerran Billiä ja katosi metsän uumeniin. Bill huusi tytön perään, mutta nousi lopulta haikeana maasta. Hän lähti laahustamaan kohti kotiansa ankeana ja tietämättömänä. Pojan askeleet ohjasivat hänet ulos metsästä, kohti Berliinin vilkkaita katuja.

Paljon kauempana, jossain metsän uumenissa, Brooke juoksi ympäri synkkää havumetsää. Askeleet johtivat milloin kohti kaupunkia, milloin joelle päin. Pitkän ajan jälkeen hän löysi etsimänsä, tumman hahmon vaeltamassa viitassaan keskellä synkintä ja pimeintä kuusistoa. Tyttö pysäytti tämän, tarttui demonin hihasta. Hän kutsui poikaa nimellä ja sai tämän tuijottamaan Brookea.
“Tom, miksi sinä teit sen?” Brooke tiuskaisi.
“Minkä?” poika käänsi katseensa poispäin oikeasti hyvin tietoisena siitä, mistä Brooke puhui.
“Tapoit ystäväsi”, Brooke tuhahti. Tom riuhtaisi kätensä tytön otteesta ja katosi taas jäljettömiin. Brooke huokaisi turhautuneena. Hän istui maahan ja tuijotti vain eteensä.
“Kuoleman ja uudelleen syntymisen jälkeen mikään ei näytä enää olevan normaalia”, tyttö huokaisi ja naurahti jopa itse sanoillensa. Hitaasti Brooke painoi päänsä polviinsa ja toivoi kaiken muuttuvan hyväksi. Hän sulki silmänsä ja antoi itsensä vajota syvälle ajatuksiinsa.

---

Tässä siis alko tavallaan se uusi osa. Ja taas tulee brooken näkökulmasta loput. Tää oli tosi sekava. Mulla poistu tää jatko ja mun piti kirjottaa se uusiks ja sit.. Äääh. Mä ilmotan aamulla.Joo. Mä kirjotan seuraavasta osasta paremman. Ja pitemmän.