Part 12. ( http://www.youtube.com/watch?v=zmbw8OycJrE )

Berliini 2009, 21. joulukuuta

Hetket kuluivat. Kaksosten tarkkaavainen tuijotus vain jatkui jatkumistaan. Jokainen sekunti tuntui vuodelta, jokainen hetki venyi vain pitemmäksi. Hiljaisuus vainosi metsää, teki niistä muutamista minuuteista tuskaa. Lasittunein silmin tuijotin poikien raivoisaa, pelokasta hetkeä. Saatoin tuntea sen tuskan, jota kummankin poikien sielusta virtasi. Matala murina kantautui Tomin suusta, saaden kylmät väreet hiipimään selkärankaani pitkin. Välillä kauempana ulvoi susi, välillä kuului hiljainen rapina hiirten, rottien juostessa metsissä.
Hiljalleen kimaltavat lumihiutaleet laskeutuivat päällemme, kuu pilkahti jostain pilvien lomasta. Saatoin aistia sen kaiken kauneuden, mitä vihan ohella ilmaan virtasi. Pelko kavalsi sisintäni, porautui sydämeeni tehden hetken sietämättömäksi. Istuin yhä kankeana kylmällä lumella, katsoi, miten Bill seisoi epävarmana edessäni tuijottaen Tomia, joka oli kyyristynyt hieman ja murisi matalasti tuijottaen hetki hetkeltä valppaampana Billiä tietäen hyvin tämän olevan hänen veljensä, vaikka itse Bill ei sitä tiennyt.

Ojensin käteni Billiä kohti, kuiskasin hänen nimensä ja toivoin hänen luovuttavan. Vieläkään hän ei reagoinut tekemisiini, odotti vain tulevaa.
“Älä”, uudet kyyneleet laskeutuivat poskilleni, kun Bill ei edes yrittänyt ymmärtää pelokkuuttani hänen puolestaan. Me odotimme, kaikki me odotimme, mitä tapahtuisi. Odotimme, kuka rohkenisi tehdä aloitteen, ottaa härkää sarvista. Mutta me emme tehneet mitään. Kaksoset vain tuijottivat toisiaan kärsivinä, tuottaen minulle tuskaa.

Sitten se tapahtui. Tom sähähti ilkeästi, astui ihan Billin eteen jo voimakkaammin muristen. Bill ei liikahtanutkaan, vaikka tiesi, että nämä saattoivat olla hänen viimeisiä hetkiä. Minä pelkäsin, pelkäsin Billin puolesta. Tom tuijotti häntä suoraan silmiin pysyen yhä hupun kätkössä. Tom painoi terävät kyntensä Billin poskelle, murahti ilkeästi ja katsoi, miten veri valui hänen kynsiensä alta, Billin kärsivältä poskelta. Saatoin aistia Billin silmistä huokuvan tuskan, kivun. Puraisin hennosti huultani, odotin Tomin raatelevan Billin edessäni. Mutta mitään ei tapahtunut. Tom irroitti kyntensä ja vilkaisi vielä viimeisen kerran Billin silmiin, ennen kuin kääntyi ja katosi pian metsän uumeniin.

Bill kääntyi minuun päin. Veri valui hiljalleen hänen poskellaan saaden janon kuohumaan sisimmässäni. Nopeasti Bill juoksi luokseni, kyykistyi eteeni ja kaappasi minut kainaloonsa. Pelon kyyneleeni valuivat pojan kylmälle, kohmeiselle paidalle. Nostin kasvoni hänen mustasta paidastaan ja katsoin hänen kasvojaan.
“Minä pelkäsin puolestasi”, kuiskasin ja kohotin käteni hänen veriselle poskelleen. Hennosti sivelin punaista, kosteaa poskea suurentaen janoani.
“Sinun ei olisi tarvinnut”, Bill hymyili minulle hennosti ja otti käteni hänen poskeltaan. Hän pujotti sormensa sormieni lomaan.
“Minä pelkäsin ihan tarpeeksi itsekin”, Bill virnisti minun tuupatessa häntä vapaalla kädelläni hennosti olkapäähän.
“Onko tuo kipeä?” kysyin hennosti katsoen kuivuneen veren ympäröiviä pieniä haavoja hänen kasvoissaan.
“On se vähän”, poika myönsi, muttei antanut minun auttaa häntä.

“Brooke, mikset sinä hyökännyt sen kimppuun?” Bill kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Katsoin poikaa hiljaisena.
“Hän on minua vahvempi. Paljon vahvempi. Hän ei ole vampyyri”, kuiskasin ja käänsin katseeni pojan kasvoista poispäin tuijottaen synkkää, avaraa metsää.
“Mikä hän on?”
“Sinun ei tarvitse tietää, sinun ei pitäisi tietää edes minusta. Tai minun perheestäni. Mutta kyllä sinä joskus sen vielä selvität, selvität myös kuka hän on, mutta ei ole vielä sen aika”, kuiskasin epävarmana.
“Sinä et olisi saanut puolustaa minua, sinuun olisi voinut sattua”, lisäsin vielä itkuisesti.
“En halunnut sinun kuolevan”, Bill kuiskasi.
“Minä haluan tietää, miksi hän ei tappanut minua”, Bill mutisi.
“En halua satuttaa sinua sillä tiedolla, kyllä sinä saat sen myöhemminkin selville”, mutisin.

“Kuule. Siihen aiempaa minä haluan vain sanoa.. Minäkin välitän sinusta, mutten pysty vielä sanomaan sitä rakkaudeksi, myöhemmin”, kuiskasin hennosti hymyillen yrittäen olla pilaamatta herkkää tunnelmaa.
“Minä jaksan kyllä odottaa”, Bill hymyili ja kaappasi minut uudelleen kainaloonsa.
“Parasta olisikin, sillä vielä ei ole aika, sen aika on sitten myöhemmin, kun minä olen valmis sanomaan sen ääneen”, painoin poskeni Billin rinnalle kuunnellen veren kohinaa pojan sisässä. Janon tunne syttyi uudelleen minun sysätessä sitä aina vain syvemmälle itseeni, koittaen peittää epävarmuuden, himon murhata pojan.

Silitin Billin kättä, kun tämä kietoi kätensä ympärilleni. Tunsin, miten kylmä pojan oli olla vierelläni, mutta hän kaikesta huolimatta puristi minut itseänsä vasten.
“Vaikka sinulla onkin jano, älä murhaa minua”, poika naurahti korvaani. Hämmentyneenä käänsin katseeni hänen silmiinsä koittaen ymmärtää, mistä tämä tiesi.
“Sinun silmäsi ovat pikimustat, mustemmat, mitä ikinä olen nähnyt niiden olevan”, poika kuiskasi hymyillen tietäen kuitenkin itsekin leikkivän hengellään ollessaan niin likellä minua. Sivelin pojan kaula-valtimoa hennosti kynsilläni varoen satuttamasta poikaa.
“Ei, minä en tapa sinua. En voisi, vaikka sinä olet ihminen, joka sytyttää minussa kovemman janon, kuin yksikään muu kuolevainen”, painoin huuleni pojan kaulalleni yrittäen unohtaa kaiken sen janon. Bill silitti hiuksiani kohmeisilla käsillään. Kylmät huuleni pysyivät kevyesti Billin kaulalla totutellen siihen tuskaan, joka syttyi tuntiessani veren kohinan pojan ruumiissa.

Käänsin pääni sivulle, painoin ohimoni Billin kaulalle. Lumi värjäsi meitä hitaasti valkoisesti, teki hiljaisuudesta kauniin. Pilvet raottuivat, esittivät minulle tähdet, ne kauniit muodostelmat, mitkä toivat kauneutta jo ennestäänkin lumoavaan luontoon. Saatoin kuulla lehtien havinan, hiljaisen tuulen kuiskailevan hempeitä sanoja ilmaan, mutta tiesin kyllä kaiken olevan kuvitteellista. Silti se hetki oli niin kaunis, niin rauhallinen, vaikkakin kylmä. Kylmät ruumiimme painautuivat toisiaan vasten saaden Billin hennot huulet sinertämään kylmyydestä. Silti me pysyimme siinä, ajattelimme kaikkea sitä herkkyyttä, mitä ympäristö soi.

Hennosti, rauhallisesti Bill hyräili minulle jo ennestään tuttua kappaletta, mitä yksi kauneimmista elokuvista sisälsi. Kaikki tuntui niin täydelliseltä, se kappale kuvasi hetkeä täydellisesti. Kumpikin tiesi, että Bill joskus lähtisi luotani, vaikka kuinka rakastimme toisiamme. Niin likellä tänäänkin Billillä oli ollut kuolema. Yhtä hyvin tosin minäkin saatoin hetkenä minä hyvänsä kuolla, Tom oli niin vahva, että saattoi vain yllättäen minut surmata, saattoi raastaa veljensä sydämen palasiksi tuhoamalla minut. Silti me jatkoimme, olimme onnellisia siitä yhdestä pienestä hetkestä, joka meillä oli. Nautin siitä rauhallisuudesta, siitä onnesta, minkä olin viimein vuosisatojen jälkeen löytänyt. Tätä hetkeä olin odottanut satoja vuosia uskomatta sen olemassa oloon. Tietämättä oliko tämä hetki viimeinen, oliko se vain yksi niistä onnellisista hetkistä, mitä tulisimme kokemaan, me nautimme jokaisesta niistä hetkestä. Olisin voinut olla siinä ikuisuuden, olisin voinut kuolla siihen, mutta silti tiesimme, että tämä kaikki ei ollut vielä päättynyt. Me tulisimme vielä kokemaan tämän kaiken onnen useampaankin kertaan, kokemaan sen kaiken yhdessä. Ja sitten aikojen saatossa Bill kuolisi, minä jatkaisin elämää nauttien näistä muistoista, mitä hetki hetkeltä enemmän teimme.

You're here, there's nothing I fear,
And I know that my heart will go on
We'll stay forever this way
You are safe in my heart
And my heart will go on and on