Part 1. ( http://www.youtube.com/watch?v=PSNH9JRpLgM )
Berliini 2009, 17. marraskuuta
Juoksin, juoksin pois pimeydestä. Kuun valo heijastui puitten lomasta valaisten metsää vähän. Kyyneleet valuivat kalpeille poskilleni. En minä juossut pimeyttä karkuun, minä pakenin itseäni. Vuosia, vuosikymmeniä oli
kulunut, mutten siltikään hyväksynyt itseäni. Silloin joskus teki mitä vain saadakseen elää, mutta myöhemmin saatoin tajuta, miten paljon olin menettänyt. Yksi väärä vastaus oli muuttanut elämän, yksi väärä vastaus oli
antanut vuosikymmenten kulua muuttamatta minua ollenkaan. Päälle päin saattoi luulla, että olin vain yksi tavallinen 17-vuotias tyttö, niinkuin päälle päin olinkin, mutta henkisesti olin vanha, liian vanha. Silloin, kun
kaikki tämä oli saanut alkunsa, olin asunut Ranskassa, vaikka syntyjään olin Suomesta. Tällä hetkellä Berliinin kadut alkoivat vilahdella metsän jäädessä taakseni. Hiljensin vauhtini kävelyksi. Pyyhkäisin kämmenselälläni
kyyneleet poskiltani varoen levittämästä tummaa meikkiäni.
Suoristin mustaa toppiani ja noukin vaalean farkkuhameeni taskusta puhelimeni. Kello näytti puolta yötä. Vuosien varrella Berliini oli muuttunut paljon, rakennukset olivat siistejä, kaduilla ei asunut köyhiä, ei edes
yhtä, kaikki olivat kuolleet nälkään, tai poistuneet kaupungista. Mutta minua se ei haitannut. Kun olin vuosia sitten löytänyt perheen, olin opetellut perheeni tukemana heidän tapoihinsa, join vain eläimen verta.
Elliott ja Claudie toimivat perheen päänä, Elliott oli minuakin vanhempi, hänen ikäänsä oli hankala arvioida, sillä hän ei itsekkään pystynyt ikäänsä sanomaan. Claudie oli minua nuorempi, vaikkakin hänen ruumiinsa
oli 25 vuoden iässä, kuten myös Elliottin. Bess oli uusin meistä, hänestä oli tullut siskoni neljäkymmentä vuotta sitten, vaikka hänen ruumiinsa oli minuakin nuorempi, niin, hän oli kaikin tavoin minua nuorempi.
Ewen oli Bessin kihlattu, vaikka hän oli suunilleen minun ikäiseni, niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Ethan ja Brice olivat minua muutaman vuoden vanhempia, mutta heitä olisi voinut luulla minua nuoremmiksi. Silti
he olivat hyvin pitkiä ja rotevia, mutta myös kauniita, niinkun kaikki verenimijät. Bestienne oli naimisissa Ethanin kanssa, vaikka hän oli vain kymmenen vuotta Bessiä vanhempi. Bestienne oli hyvin kaunis, hänellä oli
vaaleat luonnon kiharat, joita vaalea iho korosti. Bestienne oli pitkä ja hoikka, en yhtään ihmetellyt, miten Ethan oli rakastunut häneen.
Sitten olin minä. Minä, Brooke, musta hiuksinen, vaalea ihoinen 17-vuotias tyttö, ainakin ulkoisesti. Henkisesti olin kylmä, etäinen, vanha, ihminen, joka ei osannut rakastaa. Verenimijä, vampyyri. Ihminen, joka näki tulevan,
ihminen, joka oli kaikkea muuta, kuin ihminen. En minä tietenkään ainut meistä ollut, jolla oli jotain erikoisia kykyjä, Bestienne pystyi lukemaan ajatukset. Elliottilla ei ollut erityisiä kykyjä, mutta hän oli joskus toiminut
lääkärinä, hän pystyi käsittelemään ihmisen verta muuttumatta verenhimoiseksi vampyyriksi. Me emme olleet aikoihin tehneet töitä, välissä Elliott oli lääkärinä kymmenen vuotta, kunnes joksikin aikaa haihduimme metsään,
jottei kukaan tajuaisi meidän olevan aina samanlaisia. Emme me halunneet muuttaa, olimme tottuneet Berliiniin. Aina välillä minä kävin lukiota, kuten myös Bess, Ewen, Ethan, Brice ja Bestienne. Asuimme kyllä metsän uumenissa,
kaukana kaupungista, jottei meitä löytänyt helposti. Emmehän halunneet, että salaisuutemme olisi paljastunut.
Joitakin rajoja verenimijöillä oli, emme saaneet paljastaa itseämme ihmisille. Sen vuoksi emme olleet auringossa ulkona, ihomme muuttui entistäkin kalpeammaksi ja kimalteli miljoonien timanttejen tavoin. Emme voineet
juosta täysiä, sillä verenimijät juoksivat aina nopeasti, liiankin nopeasti, tosin metsästykessä se oli hyvä juttu. Emme voineet käyttää voimiamme, vampyyrit olivat hyvin vahvoja, minä tosin en ollut läheskään yhtä vahva,
kuin Ethan ja Brice. Olihan meillä muitakin esteitä, niitä oli vain aivan liikaa.
Istahdin maahan välittämättä hameeni kohtalosta. Hiljaiset askeleet hiipivät taakseni ja Bestienne istui viereeni.
"Brooke", Bestienne kuiskasi.
"Antaa olla, en halua puhua siitä", sanoin.
"Sä olet ollut jo niin monta vuotta vamp.. verenimijä, mut siltikään et ole vielä tottunut?" Bestienne vilkaisi minuun.
"En mä oikeasti halunnut tulla tällaiseksi.. Hirviöksi. En mä tiennyt silloin, mitä tarkoitettiin ikuisella elämällä. Saa vain katsoa, miten läheiset kärsii, kuolee sun ympärillä, mutta itse vain yksin elää, elää aina. Ei ole edes
ketään, jota rakastaa. Eri asia rakastaa siskoa, tai vaikka veljeä, vanhempia.. Eri asia rakastaa verta. Mä vaan toivoisin löytäväni vielä sen oikean, se, jota vois rakastaa. En mä tiedä, onko se ihminen, onko se vaan yks
verenimijä, mulle on aivan sama. Mä haluun rakastaa, mä en halua olla hirviö. Tajutsä yhtään, miltä tuntuu, kun näkee ihmisen, jonka haluais tappaa, muttei voi? Mä olen joutunut kärsimään aivan liian kauan, joskus
mä vaan haluaisin olla tavallinen ihminen", kuiskasin katsoen yhä eteen päin.
"Muista Brooke, me ollaan aina sun tukenas, tapahtupa mitä tahansa", Bestienne kuiskasi ja halasi minua hennosti. Painoin kylmän poskeni Bestiennen jäistä olkapäätä vasten.
"Mä haluan vain rakastaa, ihan oikeesti."
---
Ainakin nää kaks ekaa on ihan huonoja, kun vaan selitetään jotain outoa 8(
