Part 2. ( http://www.youtube.com/watch?v=r00ikilDxW4&feature=fvst )

Berliini 2010, 9. toukokuuta

Koulu huokui surua. Murhe oli vallannut jokaisen Tokio Hotellin fanin mielen. Kaksoset ja Georg kävelivät ankeina käytävällä, astelivat kohti ruokalaa. He kävelivät edessämme, joskus jalkani saattoi hipaista kevyesti Billin kantapäätä. Saatoin tuntea surun ja tuskan huokuvan Tomista. Pystyin kuvittelemaan hänen vihansa itseänsä kohtaan. Hänestä heijastui syyllisyys, kun katsoi tarkasti. Tom pälyili ympärilleen säikkynä, toivoi, ettei kukaan tajuaisi hänen tappaneen ystäväänsä. Minä tiesin, me tiesimme. Bestienne tiesi asiasta, minä tiesin, mutta muille emme vielä halunneet kertoa. Jotenkin säälin Tomia. Tiesin, että häneen sattui. Tiesin, että itseään oli mahdoton hallita ollessaan hyvin janoinen, ei Tom olisi voinut estää murhaa millään tavalla. Periaatteessa Tom oli syytön, mutta silti hän oli murhaaja. Hän oli se hirviö, joka oli tappanut viattoman ystävänsä.

Nostin tarjottimelleni vesipullon ja pari leipää. En niitä aikonut syödä, mutta siitä oli tullut tapa. Katsoin ympärilleni. Bill istui ystäviensä seurassa nurkkapöydässä. Muut suuntasivat askeleensa kohti pöytäämme, mutta minä käännyin ja käveli Billin viereen. Istahdin vapaalle paikalle ja kuiskasin Billille tervehdyksen. Saatoin tuntea ihmisten hämmentyneet katseet selässäni. Niinä päivinä, jolloin koulussa olin ollut, olin aina istunut perheeni seurassa. Mutta minä halusin pyytää anteeksi Billiltä käyttäytymistäni. Vaikka eihän minulla mitään anteeksipyytämistä ollut, Billhän se oli tullut luokseni kesken ruokailun.

Käänsin katseeni Tomiin päin ja vastaukseksi sain häneltä jäisen, murhanhimoisen katseen. Vavahdin hennosti ja käänsin katseeni pois Tomista. Silti tiesin, että minun vielä pitäisi puhua hänelle. Kysyä, miksi hän oli raadellut Gustavin.

“Hyvä, kun tulit tänne, Brooke. Minulla onkin sinulle asiaa”, Bill mutisi ja nousi pöydästä ja lähti palauttamaan ruokaansa. Minä seurasin poikaa ja kippasin leivät jäteastiaan ja annoin Billille täyden vesipulloni. Hän tunki sen laukkuunsa.
“Mitä asiaa sinulla oli?” kysyin, kun astelimme ruokalasta pois. Bill ohjasi minut syrjemmälle ja lukitsi minut seinän ja hänen välille.

“Brooke. Sinun täytyy kertoa minulle, kuka Gustavin tappoi. Jos hän yritti tappaa sinut ja melkein murhasi minutkin.. Sinun täytyy kertoa, jotta osaan olla varuillani”, Bill kuiskasi ja tuijotti minua päättäväisesti silmiin. Ajatuksissani pojan silmät muuttuivat kauniin ruskeista verenpunaisiksi. Tomin ja Billin silmien samanlaisuus ärsytti minua valtavasti, koskaan en pystynyt katsomaan viattomaan ja herkkään Billiin näkemättä hänessä hieman verenhimoista murhaajaa, joka saattoi tappaa minut vain yhden pienen virheen takia.
“Ei Bill, en voi kertoa”, kuiskasin ja siirsin katsettani alemmas hänen silmistään. Bill siirsi kätensä poskelleni. Hänen lämmin kätensä siveli poskeani. Bill laski hiukan kättään ja nosti päätäni ylemmäs pakottaen minut katsomaan hänen silmiinsä. Ruskeista silmistä hohti murhe, suru, kaipuu. Halu saada tietää murhaaja paistoi voimakkaana hänen rakkauden täyttämistä silmistään. Saatoin nähdä pojan silmiin nousseet kyyneleet, jotka odottivat pääsyään pojan poskille. Minä suljin silmäni, hengähdin syvään.

“Bill.. Minä kuolen, jos kerron. Vaikka minä niin kovasti yritän.. Vaikka minä miten paljon tahansa haluaisin suojella sinua, minä olisin liian heikko.. Se.. Bill, minä en saisi edes tuntea sinua. Minä en saisi suudella sinua, en saisi rakastaa. En saisi edes ajatella sinua.. Minä olen rikkonut niin montaa Hänen käskyään, että jos minä kertoisin hänen henkilöllisyytensä.. Olen varma, että hän.. Hän tappaisi minut. Repisi miljooniin palasiin, tukehduttaisi minut omaan lihaani. Söisi lihani, polttaisi luuni.. Minä en olisi tarpeeksi vahva pysymään hengissä.. En ole tarpeeksi vahva edes suojelemaan sinua.. Bill, sinun täytyy vain ymmärtää, että en voisi kertoa sitä ilman hänen lupaansa. En koskaan”, sanat tulivat vain heikosti huuliltani. Ääneni murtui, lauseet eivät kantaneet itseään kuin juuri ja juuri Billin korville. Tuijotin syvälle Billin silmiin, annoin yhden kyyneleen karata jääkylmälle poskelleni. Tieto siitä, miten heikko olin, satutti minua. Kun sanoin sen ääneen, pienikin toivon kipinä tuntui haihtuvan savuna ilmaan.
Silti minua eniten siitä kaikesta satutti olla kertomatta Billille hänen veljensä olevan se ainoa ihminen, joka oli minua vahvempi. Vahvempi, kuin yksikään perheestäni. Ehkä vahvin koko maailmasta.
Bill katsoi minua haikeana hetken. Hän pudotti kätensä hiuksieni sekaan ja painoi huulensa huulilleni. Hitaasti vastasin hänen suudelmaansa kuitenkin tuntien janon virtaavan päällimmäiseksi ajatuksiini. Terävät hampaani viilsivät pojan huuleen pienen haavana. Saatoin tuntea veren hitaasti virtaavan suuhuni. Janoni voimistui. Puristin nyrkkini kiinni, suljin silmäni ja imaisin pojan alahuulen huulieni väliin. Janoni yltyi, minun teki mieli vain juoda pojan kaikki veret siinä, juuri sillä hetkellä välittämättä kauempana kävelevistä oppilaista. Saatoin tuntea verenvuodon hiljalleen loppuvan. Saatoin aistia Billin tietämättömyyden siitä, millaista taistelua mielessäni koin. Sydämeni huusi tuskaisesti, että minun piti lähteä juuri sillä hetkellä pois, mieleni, vatsani käskivät minun viiltää hänen kaulansa auki ja tappaa rakastamani poika.

Sydämeni voitti. Tuskaisesti irrotin huuleni pojan huulilta ja tönäisin tämän sivuun. Pikimustat silmäni kiilsivät janosta astellessani ulos koulun ovista. Juoksin pois, juoksin kauas. En välittänyt, minne menin. Halusin vain saada janon katoamaan. Minulla oli muitakin ongelmia ihan riittävästi, en olisi halunnut murhata Billiä ja saada kimppuuni hänen demoniveljeään. Mielessäni rankaisin itseäni siitä, että se pienikin määrä ihmisverta, vielä parhainta ihmisverta, oli saanut mieleni niin sekaisin, oli saanut minut miettimään murhaamista. Silti yhä nuolin huuliani ja muistelin sitä kaunista makua. Veri oli minulle joka kerta yhtä jumalaista, mutta Billin veri oli saanut minut lähtemään melkein lentoon. Sitä makua ei olisi pystynyt mihinkään vertaamaan. Se kauneus, se taivaallisuus. Tiesin kyllä, että seuraavaa kertaa ei saisi koittaa. Minä murhaisin Billin, jos kerrankin vielä hänen vertaan näkisi, haistaisin tai maistaisin. Se oli asia, jota viimeiseksi toivoin.

Istahdin kallion reunalle. Katsoin metsän kauneutta. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, kaikki tuntui niin täydelliseltä. Saatoin unohtaa hetkeksi sydämeni vallanneen tuskan. Saatoin unohtaa Tomin, saatoin unohtaa Gustavin kuoleman, saatoin unohtaa Billin, saatoin unohtaa kaiken. Suljin silmäni, istuin vain siinä. En ajatellut, en tuntenut, en tehnyt mitään. Minä vain olin.

---

Äh. Typerä jatko. Rakentavaa ja sitä rataa..