Part 13. ( http://www.youtube.com/watch?v=U9okx0pE4wY )

Berliini 2009, 24. joulukuuta

Seisoin ikkunan ääressä tuijottaen valkoisia lumihiutaleita, jotka hennosti laskeutuivat maahan. Bill käveli hennosti taakseni, asetti kätensä ympärilleni. Huokaus vapautui huuliltani hymyn pilkahduksen paistaessa huuliltani. Nostin käteni Billin käsien päälle ja tunnustelin ajatuksissani hänen lämmintä ihoaan. Bill puristi kylmää ruumistani itseänsä vasten. Hän painoi huulensa kaulalleni ja katseli olkani yli tummaa tähtitaivasta, mikä pilvien lomasta pilkisti. Ensimmäistä kertaa moniin vuosiin saatoin onnellisena nauttia joulusta, elää kuin ennenkin, rakastaa jouluna jotain ihmistä, josta paistoi vastarakkaus takaisin. Painoin pääni Billin rintaa vasten. Suljin silmäni ja nautin vain siinä olosta. Nautin siitä kaikesta lämmöstä, mitä Billistä huokui. Saatoin tuntea sen hetken ajan itseni taas ihmiseksi. Saatoin tuntea ilon, onnen loistavan silmistäni, saatoin aistia iloisuuteni. Bill kietoi kätensä yhä tiukemmalle välittämättä siitä kaikesta kylmyydestä. Hän puristi minua itseään vasten, piti minusta kiinni kykenemättä päästämään irti. Silti hento hymy kohosi huulilleni, tunsin kaiken sen rakkauden välillämme, tiesin löytäneeni sen oikean, vihdoin.

“Mitä mietit?” Bill kuiskasi korvaani.
“Meitä”, uusi hymy kohosi huulilleni.
“Mitä meistä?” Bill virnisti ilkikurisesti.
“Mä mietin, sitä hetkeä, kun me istuttiin metsässä ja me ajateltiin tekevämme jotain, mikä sitten keskeytyikin”, hymähdin leikkisästi.
“Pitäisikö se sitten joskus tehdä loppuun?” Bill naurahti hennosti.
“Ehkäpä”, näytin hiljaa kieltäni. Bill toisti eleeni perässä ja vilautti kiiltävää korua kielessään. Minä hymyilin pojalle ja käännyin kunnolla ympäri tämän eteen. Pietin pojan käsistä kiinni ja katsoin suoraan hänen silmiinsä.

Hetken tuijotuksemme jälkeen havahduimme, kun Claudie huusi meidät syömään. Sanoin tulevamme pian. Bill nyökkäili vieressäni, vaikka Claudie ei nähnyt meitä, hän oli keittiössä. Oikeasti me emme olisi laittaneet ruokaa, tämä oli vain Billin vuoksi. Saatoimmehan mekin syödä hänen kanssaan, mutta se normaali ruoka ei tyrehdyttänyt nälkäämme, janoamme. Me halusimme vain näyttää, että Bill kuului perheeseemme nyt. Ei se ketään haitannut, että hän oli ihminen, tärkeintä kaikille oli, että he saivat minut onnelliseksi hyväksyessään Billin.

Bill keskeytti haaveiluni astumalla ihan eteeni. Hän sipaisi kämmenselällään jäistä, kalpeaa poskeani ja katsoi minua suoraan silmiin hänen rakkautta huokuvilla silmillään. Poika hymyili hennosti, risti kätemme, jotka yhä pitivät toisistaan kiinni. Painoin vapaan käteni pojan rinnalle, puristin hänen paidastaan toivoen, ettei hän koskaan minua jättäisi. Lumoutuneena tuijotimme toisiamme, ihailimme mielessämme sen hetken kauneutta. Olisin toivot, että se olisi jatkunut ikuisesti, että emme koskaan olisi joutuneet erkaantumaan toisistamme, katoamaan toistemme luota.

Hitaasti Bill läheni minua, hipaisi nenällään omaani. Hänen mintun tuoksuinen hengityksensä puhalsi huulilleni lämmintä ilmaa. Hänen pehmeä, lämmin alahuulensa hipaisi omaani. Lopulta ne sileät huulet laskeutuivat omilleni aiheuttaen kylmiä väristyksiä ruumiissani. Billin huulet, hengitys maistui samaan aikaan viileältä, raikkaalta mintulta ja pehmeältä, makealta toffeelta. Se makuyhdistelmä sai vatsani hyppimään kärrynpyörää sisässäni. Sisuskaluni pyörähtivät kerran ympäri Billin kielen hipaistessa huuliani. Hennosti raotin kylmiä huuliani päästäen pojan kielen seikkailemaan suuhuni. Nostin käteni hitaasti ylös, irrottaen otteeni Billin kädestä. Kiedoin ranteeni pojan niskan taakse, vedin Billiä hetki hetkeltä lähemmäs itseäni Billin samalla kietoessa kätensä selälleni. Lämpö valtasi kehoni, sai minut taas hetkeksi eloon. Tunsin sydämeni sykkeen, aistin olemattoman veren kohisevan suonissani. Bill puraisi hennosti alahuultani, irrottautui huulistani. Kummatkin huohotimme raskaasti suudelman jäljiltä. Hymy kohosi uudestaan huulilleni minun suudellessani pienesti Billin suunpieltä.

Suljin silmäni ja astuin kauemmas Billistä. Käännyin poispäin hänestä, astuin ikkunan viereen. Kyyneleet valuivat hennosti poskilleni. Bill hätääntyi, kysyi, mikä minulla oli. Hän asteli viereeni, kiersi toisen kätensä harteitteni yli ja pyyhki toisella kädellään kyyneleet poskiltani.
“Tiedätkö..? Olen odottanut tätä vuosia. Olen odottanut satoja vuosia rakastuvani, tuntevani taas sen lämmön sydämessäni ja vihdoin saatan kokea sen. En koskaan muistanut sen kaiken olevan näin ihanaa, en koskaan uskonut tuntevani sitä uudelleen. Bill. Minä rakastan sinua. Rakastan sinua enemmän kuin ketään koskaan, enkä koskaan voisi unohtaa sinua. Kun sinä kuolet, sinä revit sydämeni mukanasi. Juuri nyt en saattaisi edes ajatella koskaan rakastavani ketään, en voisi uskoa, että olisin edes rakastunut sinuun. Me olemme tunteneet kuukauden, suunnilleen kuukauden ja minä olen täydellisen rakastunut sinuun”, kuiskasin ilmoille sekavat, mutta silti niin herkät sanat. Bill oli hetken hiljaa, tuijotti vain eteensä lasittunein silmin. Kuiskailin pojan nimeä itkuisena, vaitonaisena. Bill ei edelleenkään sanonut mitään, mutta hän kääntyi puoleeni, hymyili pienesti ja kaappasi minut halaukseensa.
“Mäki rakastan sua, Brooke”, Bill hymyili hellästi ja suuteli otsaani. “Ihan hirveästi.”

Hennosti Bill kaappasi minut syliinsä, kietoi kätensä selkäni takaa ja jalkojeni alta. Pieni naurahdus lipesi huuliltani. Musta hulmuava mekkoni rypistyi hieman Billin vahvojen käsien alla, muttei se meitä haitannut. Onnellisena hymyilin Billille tämän hypellessä ympäri huonetta. Kiljahtelin hennosti, pitäen Billin kaulan ympärillä käsiäni. Painoin huuleni Billin huulia vasten estäen kiljaisuni. Nauroin hiljaa pojan suuta vasten, suljin silmäni. Pojan pehmeät huulet tuntuivat ihanilta omiani vasten, ne olisivat saaneet jalat pettämään alta, ellei poika olisi pitänyt minua sylissään.

Käänsin katseeni ovelle päin, irrottaen huuleni Billin huulilta. Claudie ja Elliott katsoivat meitä ovelta hymyillen muut takanansa. Hypähdin hymähtäen Billin sylistä alas ja kävelin rauhallisesti ovelle. Hymyillen työnsin perheeni oviaukosta pois ja suljin oven. Käännyin takaisin Billiin päin ja virnistin.
“Meidän pitäisi mennä syömään”, kuiskasin hymyillen.
“Ei vielä”, poika virnisti ja kaappasi minut halaukseensa. Painoin pääni pojan rinnalle ja huokaisin.
“Tätä hetkeä olen odottanut jo ensinäkemisestämme saakka”, poika kuiskasi ja puristi minua itseään vasten. “Että saan syleillä sinua, saan olla vierelläsi.”
“Tiedätkö, minä näin sinut aiemmin. Näin sinut, kun istuimme autossa ja olimme matkalla kouluun”, virnistin iloisesti.
“Miten?” poika nosti hämmentyneenä kulmiaan.
“Näen näkyjä. Näin sinut silloinkin niiden toisten vampyyrien keskellä”, kuiskasin ja hymyilin.
“Sattuisitko näkemään, suuttuuko äitini, kun tulen näin myöhään jouluna kotiin?” Bill kuiskasi iloisena. Pyörittelin vain päätäni.
“Minä rakastan sinua”, poika vielä kuiskasi.
“Minäkin sinua”, mutisin ja nauroin heleästi. Olin viimein onnellinen. Olin onnellisempi, kuin koskaan. En olisi koskaan halunnut irrottautua pojasta, mutta tämän painaessa huulensa huulilleni, nostin käteni hänen ympäriltään ja kiedoin ne taas hänen niskansa taakse. Tiesin sen. Olin rakastunut.

Saatoin tuntea, miten joulun onnellisuus otti minut valtaansa, sai minun rakkauteni taas loistamaan. Saatoin aistia kaiken sen kauneuden, saatoin ymmärtää vihdoin, mikä joulussa oli tärkeintä. Rakkaus. Lähimmäisen kanssa oleminen, onnellisuus. Katsoessani myöhemmin ikkunaa, saatoin havaita yhden tähden loistavan toisia kirkkaammin. Sen tähden kauneus sai minut uskomaan, että tämä ei ollut vielä päättynyt, kaikelle oli tulossa vielä pitkälti jatkoa. Nämä eivät olleet viimeiset onnelliset hetkeni, tämä oli vain kaiken alkua.