// Edellisen sekavan osan vuoksi minä muistutan, että vielä ei paljastunut, kuka on demoni.

Part 9.  ( http://www.youtube.com/watch?v=JnIv50OIr-A&feature=channel )

Berliini 2009, 19. joulukuuta

Se päivä koulussa oli viimeinen ennen joulua. Edelliset päivät olin vältellyt kaikkea, en olisi halunnut sanoa ääneen niitä sanoja, en olisi halunnut muistella, kuka demoni oli, mutta päässäni pyörivät tasaisena kuvanauhana
sen päivän tapahtumat. Nähdessäni iltapäivällä koulun loputtua kaksoset, Tomin ja Billin kävelemässä vierekkäin autolleen, vatsassani muljahti. Tom katsoi minuun päin, katsellaan sai minut katsellaan pelkäämään tulevaisuutta.
Saaden miettimään, mitä oli tulossa tapahtumaan, miten kertoisin toiselle kaksosista hänen veljensä olevan demoni.

"Kauan sinä olet ollut demoni?" kuiskaukseni hiipi valloittamaan synkän metsän hiljaisuuden.
"Vuosia. Olin pieni, kun minusta tuli demoni", poika kuiskasi katsoen tyhjyyteen verenpunaisilla silmillään. Nielaisin kuuluvasti ja päästin kysymyksen suustani:
"Ethän sinä tapa minua?" Poika katsoi minua synkillä silmillään, katsoi sisimpääni ja raotti huuliaan vastatakseen.
"En, olen syönyt aiemmin", tämä kuiskasi. Terävät, vitivalkoiset hampaan vilahtivat tämän puhuessa.
"Et saisi metsästää kaupungissa", mutisin.
"Et voi kieltää sitä minulta", poika totesi, vaikka tiesinhän minä sen.

Katseeni käväisi Billissä. Kyyneleet sumensivat silmäni, se oli vain niin väärin. Bill käänsi katseensa minuun päin tajutessaan jonkun tuijottavan. Niiden ruskeiden silmien osuessa kohdalleni yksinäinen kyynel valahti poskelleni.
Ne silmät muistuttivat vain liikaa niitä silmiä, mitä öisin demonin nähdessäni jouduin tuijottamaan. Aiemmin kuvitellessani aiheuttavani olemassa olollani Billille vaikeuksia, olin hyvin väärässä. Hän toi vain lisää
vaikeuksia mukanansa, hän ja hänen veljensä, heidän bändinsä. Kaikki olisi ollut vain niin toisin, jos he olisivat pysyneet kaukana  Berliinistä.
Käänsin katseeni pois Billistä, en pystynyt katsomaan tätä enää. Bill oli vain niin pahassa liemessä, keskellä vaikeuksia.

 "Tom. Tietääkö Bill?"
"Ei, hän ei tiedä", Tom vastasi synkkänä.
"Miksi menit kertomaan hänelle, että olen vampyyri? Tajuatko, että voit itsekkin paljastua?" kysymyksiä riitti, vastauksia en vain olisi ehtinyt saamaan.
"Brooke, minulla on sinulle yksi pyyntö", Tom kuiskasi tuijottaen minua suoraan silmiini hänen kirkkaanpunaisilla silmillään värkäten kädellään samalla mustilla leteillään.
"Kerro", pyysin.
"Pysy kaukana pikkuveljestäni, tai sinuun sattuu. Minä en hallitse itseäni demonina, minä en ole itseni demonina, olen joku muu. Voisin tappaa vaikka äitini, jos hän sattuisi eteeni, kun olisin janoinen", Tom mutisi
ja katsoi käskevästi silmiini.
"Et voi vaatia minulta tuollaista. Hän tunkeutuu luokseni, kyselee minusta, utelee", mutisin pyöritellen päätäni.
"Sinä välität hänestä, tiedän sen. Hän rakastaa sinua, olet lumonnut hänet, mutta jos et pysy kaukana hänestä, joudut vaikeuksiin", Tom sanoi pistävästi.
"En, et voi ohjata elämääni",  kuiskasin ja suljin silmäni.Tom oli hetkessä edessäni, painoi kyntensä kaulani ihoon ja kuiskasi:
"Sinä et koske Billiin pikkusormellasikaan. Et katso häntä, et ajattele. "

Nousin autoon pelkääjän paikalle Bestiennen käynnistäessä autoa. Kyyneleet sumensivat silmäni hetkeksi katsoessa auton vierellä seisovaa ja naureskelevaa poikaa. Hipaisin oikealla kämmenellä huurteista ikkunaa
ja suljin silmäni. Puristin käteni nyrkkiin kynsieni vetäessä ikkunaan hennot naarmut. Avasin kyyneleiden täyttämät silmäni ja katsoin keran vielä Billiin päin haikeasti, kun auto kaarsi mutkan taa, matkalla kohti metsää.
"Löysin rakkauden satojen vuosien jälkeen ja päästän sen heti käsistäni", äänetön kuiskaukseni kaikui Bestiennen korville ja hän vilkaisi minua säälivästi.
"Brooke, olen varma, että.." Bestienne kuiskasi ja asetti kätensä olalleni pitäen toisella kädellä yhä kiinni ratista.
"Älä sano noin! Et tiedä mistään mitään, anna minun olla", ääneni hiipui loppua kohden. Pyöritin päätäni hitaasti.
"Anna mun vain olla."

"Tom, sä et oikeestikaan voi olla tosissas. Mä haluan tavata Billiä, mä haluaisin tuntea sen", kuiskaukseni hipui demonin korville. Pitelin kaulastani kiinni. Tomin kynnet olivat painuneet ihon läpi rikkoen sen täydellisen
olemukseni.
"Mä tarkotan sitä, mitä sanon", Tom mutisi ja vilkaisi minuun vihaisesti.
"Mä en välttämättä pysy erossa siitä", mutisin ja tunsin Tomin kävelevän taakseni.
"Parasta pysyä, tai minä tapan sinut ja sinun kaikki rakkaat ystäväsi", Tom kuiskasi ja juoksi kauas horisontin taa, kauas minusta.

Pimeys, hiljaisuus laskeutui päälleni. Huusin, kiljuin, raivosin. En voinut uskoa sitä, kaikki oli kuin jotain unta, sekavaa painajaista. Jokainen nyyhkäisy sai ruumiini värähtelemään, jokainen nyyhkäisy kaikui autiossa,
synkässä metsässä. Tähdet valaisivat sumeasti metsää, sai kyyneleeni kimaltelemaan niiden tippuessa maahan, hajotessa tuhansiin, miljooniin palasiin.
Tietämättä loppujen lopuksi itsekään, miksi itkin, nousin maasta heikkona, voimattomana ja laahustin metsän keskeltä kohti kaupunkia, astelin ne monet kymmenet kilometrit kotiini.
Sydämeni oli palasina, ihminen, jota en olisi voinut uskoa rakastavani, oli nyt henkilö, jonka halusin, mutten pystynyt koskaan saamaan. Hän oli niin lähellä, mutta niin kaukana. Pelkkä hipaisukin ja olisin saattanut kuolla
sillä hetkellä. Kuoleminen kuulosti hyvältä, mutta koskaan en olisi halunnut menettää elämääni, mielummin eläisin ikuisuuden särkyneen sydämeni kanssa.

 

// Pahus. Täytyy myöntää, että se yks tolvana oli oikeessa tän demonin suhteen >.<