Part 11. ( http://www.youtube.com/watch?v=H7CD7ZhA8ZE )

Berliini 2009, 21. joulukuuta

Bill istui vierelleni lumeen. Käänsin katseeni taas eteeni. Yksinäinen kyynel valui poskelleni. Se ei saanut mennä näin, hän ei saanut tulla luokseni. Jos Tom olisi nähnyt tämän, olisin mennyttä. Jopa Billin kannalta tämä oli vaarallista. Vaikka Bill oli Tomin veli, identtinen kaksonen, olisi Tom voinut helposti Billin tappaa, ei hän hallinnut itseään. Enkä minä halunnut meikkipoikani kuolevan, ei hän ansainnut sellaista loppua vain tietämättömyydestään, ei hän ansainnut kuolemaa, vaikkei tiennyt siitä vaarasta. Yritin katseellani hakea puiden lomasta hahmoa, joka olisi voinut tappaa minut, henkilöä, joka oli minua monia kertoja vahvempi. Onnekseni en nähnyt yhtäkään ylimääräistä varjoa, vain puut, eläimet kahisivat syvällä metsässä tehden hiljaisuudesta lopun. Silti minun olisi pitänyt nähdä se. Nähdä se, joka vaani puiden lomassa, odotti hetkeä, jolloin olisi toteuttanut uhkauksensa.

“Brooke, oletko kunnossa?” Billin kysymys havahdutti minut. Nyökkäsin kääntämättä katsettani.
“Bill.. Minä toivoisin, että lähtisit, haluan olla rauhassa”, heiveröinen, itkusta käheä ääneni päästi ilmoille hauraan kysymyksen.
“Meidän pitäisi jutella. Tai oikeastaan minun pitäis kertoo sulle yks juttu”, Bill mutisi ja käänsi kädellään kasvoni häneen päin. Katsoin poikaa suoraan hänen tumman ruskeisiin silmiinsä aistien sen lämmön, mitä niistä huokui. Nostin käteni pääni tasolle ja sipaisin hiukseni pois kasvoiltani ja annoin kämmeneni laskeutua hitaasti syliini.

“Brooke.. Olen halunnut sanoa sen jo pitkään, mutten ole uskaltanut. Tämän kuukauden aikana jokin on vetänyt minua puoleesi. Emme ole edes jutelleet, nähneet paljon, mutta jokin siinä on. Aivan kuin joku magneetti vetäisi minua luoksesi. En tiedä, onko se vielä oikea, tai liian vahva sana, mutta se, mitä yritän sanoa on.. Minä rakastan sinua”, Billin sanat hämmensivät minua. En pystynyt sanomaan mitään, ainoa mihin kykenin oli niiden täydellisten silmien tuijotus. Ruskeat silmät vangitsivat minut puoleensa. Olisin vain halunnut kääntää pääni poispäin pojan kasvoista, mutta en kyennyt. Annoin vain kyyneleiden valua poskillani.

“Hei, älä itke”, Bill kuiskasi hetken hiljaisuuden jälkeen ja nosti kätensä  pyyhkiäkseen kyyneleeni poskilta. Poika laski kätensä poskelleni ja pyyhkäisin kämmenselällään kirkkaat kyyneleeni.
“Sun poski on ihan kylmä. Sä oot varmaan ihan jäässä, kannattaisiko sun nousta siitä?” Bill kuiskasi ja heilautti kätensä vierellensä. Pyöritin päätäni hiljaisena ja käänsin katseeni takaisin metsään.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Bill alkoi hyräillä jotain laulua estääkseen kolkon vaitonaisuuden. Hiljalleen säveleen yhdistyi sanoja, joita kuunnellessa hyvin saatoin ymmärtää, miksi hänen ja hänen ystäviensä bändi oli niin suosittu. Käänsin kasvoni hitaasti kohti poikaa. Käänsin katseeni taas tämän kirkkaana, lämpimänä hohtaviin silmiin. Saatoin erottaa sen kaiken rakkauden niistä täydellisistä, kuun valossa kiiltävistä silmistä. Päässäni ne muuttuivat hitaasti punaisiksi, kirkkaiksi ja janoisiksi silmiksi, joita katsoessa ei pystynyt kuin pelkäämään. Kasvot muuttuivat hitaasti mielessäni vitivalkoisiksi, elottomiksi, kolhiintuneiksi. Saatoin kuvitella, miten hampaat hänen suussaan muuttuivat teräviksi, kiiltäviksi pedon raateluhampaiksi, saatoin kuvitella hiusten, hänen rastojensa muuttuvan mustiksi, synkiksi leteiksi, jotka korostivat hänen pelottavia kasvojaan, mutta ei. Billin silmät pysyivät yhä tumman suklaan ruskeina nappisilminä, musta-valkoiset rastat pysyivät hänen päässään, iho oli yhä täydellinen, pehmeän ruskea. Mutta silti selvä yhdennäköisyys tämän kasvoissa loisti Tomin kasvoihin.

Hätkähdin ajatuksistani, kun tunsin Billin kasvojen lähenevän omiani. Bill raotti hennosti huuliaan ja tuijotti minua syvälle silmiin. Lumoutuneena suljin silmäni ja valmistauduin tulevaan. Saatoin tuntea pojan hengityksen huulillani, saatoin haistaa hänen tuoksunsa. Nenämme hipaisivat toisiaan, kuin näyttääkseen, miten lähellä toisiamme olimme. Raotin hennosti huuliani, odotin sitä hetkeä, kun pojan pehmeät, sileät huulet koskettaisivat omiani, mutta niiden muutamankin sekunnin odotus tuntui vuosilta. Saatoin jo tuntea, kun Billin alahuuli hipaisi omaani, mutta yllättävä paino rinnallani sai minut kaatumaan hennosti selälleni.

Mustaan viittaan hautautunut peto oli kontallaan päälläni muristen vihaisesti. Saatoin nähdä punaisten silmien palavan vihasta hupun alla, saatoin aistia sen kivun, mitä tulisin kokemaan. Bill katsoi vierestä pelästyneenä minua ja minun kimppuuni hyökännyttä olentoa ihmetellen, kuka tai mikä se oli.
“Juokse Bill!” karjaisin saaden demonin huomion hetkeksi herpaantumaan. Pujahdin Tomin alta hennosti ja nousin pystyyn nähden Billin minuun päin säikähtäneen katsoen lähtevän juoksemaan. Käänsin kasvoni pois pojasta nähdessäni hänen päässeen kauemmas siitä kaikesta. Hennosti liikuin puiden lomasta kauemmas Tomista, vaikka tiesin, etten karkuun tulisi pääsemään. Tom ilmestyi välissä kauempaa, edestäni, takaani saaden minut aina säikähtämään ja kääntämään suuntaani. Tiesin, etten pääsisi pakoon, mutta yritin. Juoksin vain puiden ohitse, juoksin ympäri metsää lopulta taas päätyen sille samaiselle aukiolle, minkä reunalle Bill oli yhä jäänyt seisomaan ja odottamaan, mitä tapahtuisi.

Yllättäen kaaduin, kompastuin kantoon vilkuillessani Billiin, ettei hänelle vain mitään ollut käynyt. Hetkessä Tom seisoi edessäni, katsoi minua vihaisena. Näin hupun alta hänen punaiset, vihasta räiskyvät silmät, suun terävineen hampaineen. Saatoin kuulla Tomin vihaisen murinan, aistin hänen raivonsa minua kohtaan. Osasin vain odottaa sitä hetkeä, jolloin poika repisi ruumiini palasiksi, söisi lihani, polttaisi luuni. Silmäni vilkuilivat peloissaan ympärilleni hakien apua, etsien pelastajaa, mutten nähnyt yhtäkään ihmistä, vampyyriä, joka voisi auttaa minua.

“Meillä oli sopimus!” Tom karjaisi vihaisena seisoen muutaman metrin päässä minusta minun yhä maaten maassa hänen edessään.
“Sinulla oli sopimus, minä en sanonut siihen sanaakaan”, mutisin ja pyörittelin itsepäisenä, mutta pelokkaana päätäni.
“Mutta luulisin sinun olevan edes niin järkevä, että ymmärtäisit kuunnella sanojani”, poika murisi vihaisesti.
“ Bill tuli luokseni, minä pyysin häntä lähtemään”, kuiskasin epätoivoisena. Saatoin aistia Billin katsomassa keskusteluamme kauempaa, saatoin aistia hänen miettivän, kuka tämä poika oli. Kuka oli se, jota jopa minä pelkäsin. Kuka oli niin vahva, että vampyyrikin häntä pelkäsi.
“Te meinasitte suudella! Et voi väittää, ettet olisi halunnut sitä”, Tom sähähti.  Auoin suutani hetken sanattomana tuijottaen edessäni riehuvaa petoa. Uudet kyyneleet sumensivat silmäni Tomin asettaessa kätensä nyrkkiin.

“Brooke!” Bill karjaisi hätääntyneenä, kun huomasi Tomin astelevan lähemmäs minua vihaisena. Bill oli ehtinyt astella lähemmäs meitä ja nyt hän juoksi minun ja Tomin väliin katsoen pelkäävästi, mutta rohkeasti poikaa, kuitenkaan tunnistamatta veljeään. Tom murisi ja näytti olevan valmiina hyökkäämään Billin kimppuun.
Nousin hennosti puoli-istuvaan asentoon ja katsoin hätäisenä ja pelkäävänä tapahtumaa. Tiesin, että Tom pystyi hyvin tappamaan Billin, jos tämä jäisi meidän väliimme. En olisi halunnut koskaan Billin kärsivän tämän takia. Sydämeni hakkasi kovaa, kovempaa kuin vuosiin, jos se nyt oli edes hakannut.  Ojensin käteni Billiä kohti, katseellani pyysin häntä poistumaan, mutta hän ei suonut katsettaan minuun, vaan tuijotti suoraan edessään paistaviin kirkkaan punaisiin silmiin, jotka oli piiloutuneet yhä syvemmälle hupun kätköihin. Tiesin, ettei Tom ollut itsensä nyt, ei hän voinut mitään, jos tappaisi Billin, tiesin, että Bill ei tiennyt Tomin seisovan tuon näköisenä hänen edessään, mutta silti kaikki oli niin outoa. Kuin he olisivat sanattomasti kiistelleet siitä kaikesta, vaikka todellisuudessa Tom vain oli hyökkäämässä Billin kimppuun Billin vain avuttomana, mutta silti niin rohkeana seisoessa edessäni. Kaikki oli vain kuin painajaista, pelottavaa sellaista.

Oliko tämä kaikki ollut tämän arvoista, antaisinko kaksosten menettää ikuisen siteensä minun takiani? Tiesin, etten voinut mitään, kaikki oli vain ja ainoastaan Tomin,  tai hänen ruumiissaan piilevän hengen päätös. En voinut kuin odottaa, vaikka niin tuskaiselta se kaikki odotus tuntui. Minuun sattui katsoa, miten tämä kaikki saattoi päättyä viattoman pojan kuolemaan, murhaajan identtiseen kaksosen kuolemaan. Silti minua pelotti, tämä kaikki oli enää vain ajan kysymys. En tiennyt, kauanko Tom pystyisi hillitsemään itsensä, kauanko menisi siihen, että Bill makaisi kuolleena, verisenä maassa.  Minä pelkäsin, minuun sattui, kun en vain voinut tehdä mitään. Tuijotin vain sanattomana tätä veljesten välistä tapahtumaa, mikä saattoi jo hetken päästä päättyä veriseen kuolemaan.