http://www.youtube.com/watch?v=WUQoBNOODXI

Minä muistin ne kaikki päivät. Muistin kaikki sanat, jokaisen välin niiden sanojen jälkeen. Joka ilta makasit vierelläni. Kuiskasit minulle ne kolme sanaa. Minä tiesin, miten paljon minua rakastit. Kerran pyysit minua
puhumaan tunteistani. Kertomaan, miten sinusta välitin. Katsoin sinua silmiin ja kuiskasin, ettei ollut vielä aika. Suljit silmäsi ja kosketit käsivarttani haikeana. Kysyit, milloin olisi aika, mutten vastannut sinulle.
Hymyilin hennosti ja silitin poskeasi.
Sinä iltana nukahdit kainolooni. Pehmeät, tummat hiuksesi kiilsivät ikkunasta tulleesta kuunvalosta. Koko yön tuijotin sinua haikeasti, tuijotin sulkeutuneita ruskeita silmiäsi. Pehmeät huulesi kaartuivat milli milliltä
ylös päin. Välissä käänsit kylkeäsi, jätit minulle vain selkäsi tuijotettavaksi. Kylkesi kohoili rauhallisen hengityksesi mukana. Silloin en halunnut edes uskoa, että joskus lähtisit luotani. Kaikki ne sanat, mitä olit minulle
sanonut, saivat minut rakastamaan sinua. En olisi voinut edes kuvitella elämää ilman sinua. Jokainen hetki kanssasi sai minut hymyilemään. Se, miten halasit minua ja lupasit kaiken järjestyvän, kun surin, se, miten
nauroit kanssani illat, sai sinut tärkeimmäksi ihmiseksi elämässäni.

Eräs ilta juoksin itkien kotiin. Avasin valkoisen oven kädet täristen. Juoksit iloisesti hymyillen ovelle minua vastaan, mutta nähdessäsi meikkien tahrimat poskeni, sinä halasit minua ja pyyhit kyyneleeni. Suljit oven ja
kävelimme sängylleni istumaan. Kysyit, miksi itkin. Silloin katsoin syvälle silmiisi ja sanoin, että tiesin. Tiesin, miten sairas sinä olit, tiesin, miten lähellä kuolemasi oli. Sinä hymyilit ja sanoit, että siihen oli vielä aikaa.
Ettei minun olisi pitänyt murehtia siitä.
Minä hautauduin kainaloosi, painoin pääni olallesi ja sanoin, etten halunnut sinun lähtevän, jättävän minua yksin tähän maailmaan. Sinä lupasit, että minä palaisin vielä luoksesi, aika menisi nopeasti, päivät vilisisivät
silmissä. Lupasit, etten joutuisi yksin kärsimään kauaa. Löytäisin siksi aikaa vierelleni jonkun, joka tukee minua. Minä tiesin, ettei se olisi totta. Tiesin, että sanasi olivat vain lauseita, joilla yritit saada minut unohtamaan.
Ei, en olisi koskaan voinut unohtaa.

Päivä päivältä olit huonommassa kunnossa. Jo muutaman viikon kuluttua, et pystynyt edes jalkojasi liikuttamaan. Sinä makasit sängylläni, minä istuin päivät vierelläsi. Eräänä iltana silitit poskeani ja sanoit, etten
pääsisi sinusta vielä eroon, olit vahva, vahvempi, mitä olisit saanut. Odotin sinun itkevän, odotin sinun sanovan, ettet halua kuolla, muttet pelännyt. Sinä olit rohkea. Olit rohkeampi, kuin minä.
En tiennyt, miten pärjäisin kuolemasi jälkeen, ainoa tukeni olisi silloin kuollut. Kyyneleen sumentamilla silmilläni katsoin sinua. Silloin kysyit taas, milloin olisi aika. Milloin kertoisin sinulle, miten paljon sinusta
välitin. Kosketin sormenpäilläni poskeasi ja sanoin, ettei vielä. Nousin seisomaan ja kävelin pois huoneesta. En pystynyt silloin katsomaan sinua. En halunnut nähdä sitä tuskaa, mitä piilottelit sydämessäsi.
Oma sydämeni teki niinä hetkinä kuolemaa, pirstoutui miljooniin palasiin. Jokainen hetki saattoi olla viimeinen.

Eräänä yönä heräsin viereltäsi. Katsoin sinuun päin. Kyyneleet valuivat poskiltasi. Kysyin, mikä sinulla oli. Olisin niin kovasti halunnut jakaa tuskasi. Sinä kuiskasit rakastavasi minua ja suljit tuskaisat silmäsi. Silitin hennosti
kättäsi. Silloin kuiskasin sen. Kerroin, miten rakastin sinua. Sanoin, että olit koko elämäni. Kuiskasin, etten voisi koskaan elää ilman sinua. Suljin silmäni ja sanoin vielä kerran rakastavani sinua. Hetket kuluivat.
Odotin vastaustasi. Kutsuin sinua nimelläsi, pyysin sinua sanomaan jotain, mutta olit vain hiljaa. Makasit sängyllä yhtä hentona kuin aina ennenkin, mutta silti huomasin jotain puuttuvan. Peittosi ei kohoillut hengityksesi
mukana, kätesi olivat kylmät, olit poissa. Ruskeat silmäsi olivat sulkeutuneet lopullisesti.
Silloin minä purskahdin itkuun. Rukoilin sinua heräämään, anoin sinua aukaisemaan kauniit suuret silmäsi. Kuiskin sinulle, lupasin jäädä ainiaaksi vierellesi, jos vain avaisit silmäsi. Itkin vieressäsi koko yön, pyysin
sinua nousemaan, halaamaan minua ja sanomaan, ettei ollut mitään hätää. Odotin sinun kertovan, että kaikki oli kunnossa, odotin sinun lohduttavan minua, muttet liikauttanut enää edes sormen päätäsi. Sinä vain makasit,
elottomana. Iloinen olemuksesi oli haihtunut, sisimpäsi oli pirstoutunut palasiin. Tiesin, että minä en voinut enää tehdä mitään. Oli liian myöhäistä, kukaan ei olisi  voinut tehdä mitään. Kaikki oli aivan liian myöhäistä.

Sinä aamuna oli sinun hautajaisesi. Musta mekkoni liehui tuulessa, kun valkoista arkkuasi laskettiin hautaasi. Mustiin pukeutuneet tuttumme, ystävämme, sukulaisemme, itkivät hennosti minun vain tuijottaen kolkosti
eteeni. Olin itkenyt jo tarpeeksi, jo liikaakin. Astuin askeleen eteen päin. Violetti kukka kimppu lepäsi kädessäni. Kultaisella nauhalla siihen solmittu lappu hakeutui käsiini. Seisahdin hauta-kuopan viereen.
Ihmisten tuijottaessa minua käänsin katseeni kimppuun. Valkoinen lappu heijastui silmiini. Siihen kirjoitettu teksti sai kyyneleet sumentamaan silmäni. Yksi kyyneleistä pääsi putoamaan poskeltani. Se laskeutui hitaasti
maahan, pirstoutuen miljooniin palasiini. Kuten sydämenikin. Pyyhkäistyäni kyyneleeni poskiltani, luin hiljaa ja hitaasti ääneen kaikki ne sanat, mitä olin yhdelle paperille kasannut. Kaiken sen tuskan, mitä olin
sisimmässäni tuntenut.

"Ne hetket, kun tunsin sinut, olivat elämäni parhaita. Ne hetket, kun olin riidoissa kanssasi, olivat kamalia. Sinä olit siskoni, olit minulle tärkeä. Kerran pyysit minulta saada tietää sen, miten paljon sinusta välitin. Lopulta,
kun sen ääneen pystyin sanomaan, se oli aivan liian myöhäistä. Minä tiesin aina, että rakastit minua, tiesin aina, että olin sinulle tärkeä. Sinä olit minun siskoni, elämäni tärkein henkilö, sinä autoit minut pystyyn. Sinä
autoit minut eteen päin, kun minä pysähdyin, sinä autoit minua aina, kun tarvitsin apua. Rakastin sinua paljon, mutten koskaan sanonut sitä ääneen, en pystynyt.
Muistan, kun olimme pieniä. Istuit kanssani laiturilla. Silloin minä suutuin sinulle. Sanoin sinulle jotain, mistä syntyi kina. Lopulta minä toivoin ääneen, että olisit kuollut. Silloin en ymmärtänyt, miksi se oli paha asia,
miksi en olisi saanut sanoa niin. Sinä itkit. Sitten lähdit juosten pois. Jäin yksin istumaan laiturille, katselin, miten aurinko laski horisontin taa.
Siitä päivästä lähtien minä olen katunut sanojani, katunut niitä tuskaisia sanoja, joita en olisi koskaan saanut sanoa ääneen, en edes ajatella. Kaikki se oli väärin, en halunnut sinun kuolevan. Sinä lohdutit minua, sinä autoit
minua aina. Joka päivä sait minut hymyilemään, joka päivä suojelit minua, olit minulle enemmäkin kuin vain sisko, olit tukeni. Tiesin kyllä aina, että meidän oli aika joskus erota, en vain ollut osannut odottaa sen hetken
tulevan näin pian. En osannut varautua koskaan siihen, että jouduin eroon sinusta. Minä luulin, odotin meidän yhdessä elävän vielä pitkään. Odotin meidän iloitsevan, kun saisimme joidenkin kanssa lapsia, kun menisimme
naimisiin, kun meistä tulisi isovanhempia. Odotin meidän vielä vanhoinakin juttelevan yhdessä, vaikka samalla kutoen villasukkia.

Sinä iltana, kun olin ulkona, puhuin äidin kanssa puhelimessa. äiti kauhisteli sairauttasi, itki, miten nuori sinä vielä olit. En koskaan olisi osannut odottaa sitä. Järkytyin. Sinä et ollut kertonut minulle. En välittänyt, vaikket
kertonut, tiesin kyllä, että sinä olit vain yrittänyt suojella minua. Siitä hetkestä lähtien, kun tiesin sinun kuolevan, sydämeni kohdalla ammoitti syvä aukko. Sinä jätit minut, revit sydämeni raa'asti matkassasi. Teit sen
kaikista epärehellisimmän teon, kuolit edessäni tietämättäni, enkä pystynyt taistelemaan vastaan, en pystynyt pitämään kädestäsi kiinni, en pystynyt estämään sinua kulkemasta kuoleman porteille.
Olisin voinut tehdä mitä vain, ettet olisi mennyt, jättänyt minua yksin tähän raakaan maailmaan. Olisin vaikka tullut mukaasi, tai edes ottanut palan sinusta itselleni muistoksi, mutta ei. En pysty enää muistamaan
ääntäsi, en pysty muistamaan henkistä kauneuttasi, en pysty näkemään sinua edessäni hymyilemässä, olet kadonnut elämästäni.
Välissä en tiennyt, oliko se unta, vai oliko se totta. En erottanut enää painajaista omasta elämästäni. Joku hirviö oli piilottanut sinut minulta, joku hirviö oli riistänyt sinut minulta. Kun tajusin, ettet ollut enää luotani,
mieleni olisi tehnyt kiljua, huutaa, raivota, mutta ainoa mihin pystyin, oli itkeminen, epätoivoon vaipuminen. Kaikki se oli jotain niin outoa, mikään ei tuntunut todelta. Kaikki oli muuttunut vain epätodelliseksi
sekavaksi maailmaksi, jossa elin yksin, vailla päämäärää.

Silti se, mitä sinulle haluaisin sanoa, on jotain niin vaikeaa, että minulle tuottaa tuskaa edes ajatella sinä. Muutama niinkin yksinkertainen sana muuttuu sekavaksi kirjainsotkuksi, mistä minun pitäisi arpoa sanani. Kaikki
se on jotain niin outoa. Ennen olisin pystynyt sanomaan sen sinulle suoraan, ennen olisin pystynyt vain tokaisemaan sen siitä vain, mutta nykyään se on erilaista. Kaikki on vain harhakuvitelmaa, en enää edes tiedä,
puhunko sinulle, vai puhunko sielullesi, joka odottaa minua  luoksesi. Tiedän, ettet kuule tätä kaikkea, mutta toivon, että sinä pystyisit käsittämään tämän. Toivon, että sisimmässäsi tuntisit sanani, toivon, että sanani
porautuisivat sydämeesi, sieluusi.
Haluan vain sanoa, että rakastan sinua. Tulen ikuisesti kaipaamaan sinua. Koskaan en pystynyt aiemmin ajattelemaan elämää ilman sinua, mutta sinun vuoksesi jatkan elämääni ja tulen luoksesi, kun sen aika on.
Vaikka jo aiemmin sen kaiken sanoin sinulle, kun istuin kylmän ruumiisi vieressä, haluan sanoa, että nyt oli aika. Nyt sanoin sen kaiken ääneen ja toivon, että sinä ymmärrät, miten tärkeä olet minulle nyt ja aina. "

 

 

// Anteeksi lyhyys, kirjotusvirheet, yms.