Part 4. ( http://www.youtube.com/watch?v=XX16Gore1Ms )

Berliini 2009, 9. joulukuuta

Koulussa mikään ei ollut muuttunut, ainakaan pinnalta. Joka tunti, Bill tuijotti minua miettien selvästi jotain. Hänen silmissään oli lasittunut katse, mikä olisi saanut minut värähtämään, jos en olisi tiennyt hänen miettivän
muutamaa päivää aiempia tapahtumia. Kun astuimme ruokalaan, Billin läpitunkevan katseen lisäksi Tom tuijotti minua oudoksuen, peloissaan.
"Onko Bill kertonut Tomille?" suuntasin kysymykseni Bestiennelle.
"On. He miettivät, olemmeko me jotain olioita. Eivät he tiedä vielä ainakaan tiedä, mitä me olemme", Bestienne kuiskasi suunnaten katseensa minuun päin.
"Mitä, jos he tajuavat?" vilkaisin Tomiin ja Billiin.
"Ei mitään sellaista ehtinyt tapahtua, mikä paljastaisi meidät", Bestienne sanoi itsevarmasti.
"Tuon jälkeen tyhmänkin pitäisi tajuta; meidän silmät, jotka vaihtavat väriä mustasta vaalean ruskeaan, meidän lumenvalkea ihomme, kylmä kosketuksemme, kaikki se, mikä on niin näkyvää", kuiskasin.
"Brooke, älä hermoile, kaikki on hyvin", Bess liittyi keskusteluun. Istahdimme tarjottimiemme kanssa pöytään ja jäimme kukin tuijottamaan ajatuksissamme eri suuntiin.

"Tänään ei mennä biologian tunnille", virnistin.
"Ei mennäkkään", Bestienne naurahti.
"On se kyllä niin epäreilua, kun te vain tiedätte tollaiset asiat. minäkin haluan lukea ajatuksia", Ewen parahti.
"Valitan, elämä ottaa joskus päähän", Bestienne tönäisi Eweniä kevyesti olalle.
"Niin miksei me mennä biologian tunnille?" Bess kysyi yllättäen.
"Tunnin alussa testataan kaikkien veriryhmä, verikokeita siis", Bestienne tokaisi.
"Olipa tarkkaan selitetty", naurahdin hennosti.
"Oli oli", Bestienne virnisti ja heilautti vaaleat kiharat hiuksensa kasvoiltaan pois.

Istuin käytävällä lattialla. Hiljaisuus kaiversi sydäntäni. Muut olivat halunneet käydä biologian tunnin aikana kotona, mutta minä en suostunut lähtemään matkaan. Nurkan takaa astuin yllättäen tummatukkainen poika.
Hän pysähtyi eteeni ja katsoi minua yllättyneenä.
"Ööh.. Hei", Bill mutisi. Nyökkäsin päätäni merkiksi, että olin hänet huomannut.
"Tota.. Mitä se toissapäiväne oli?" Bill kysyi ja istahti edessäni olevalle penkille.
"Kyllä sinä itsekin tiedät, mitä silloin tapahtui, turha sitä on minun enää kerrata", kuiskasin.
"Mä en ymmärrä. Mitä ne miehet halus, ja miten sä sait ne lähtemään?" Bill katsoi minua.
"Ne halusi tappaa sinut. Senhän nyt näki selvästi", kuiskasin.
"Sä et vastannut toiseen kysymykseen. Ja mistä sopimuksesta sinä puhuit?"
"Tietääkseni se ei kuulu sinulle", mutisin, yrittäen pysyä rauhallisena.
"Miksi sinä pelastit minut? Miten sä tajusit just silloin tulla sinne? Sähän lähit toiseen suuntaan", Bill katsoi minua silmiin.
"Anna nyt vaan olla. Unohda se päivä, sä et kuitenkaan saa mitään selville", kuiskasin ja nousin lattialta varoen katsomasta poikaa silmiin. Jano kaiversi sisintäni, enkä halunnut kaiken sen paljastuvan.
"Minä arvelen, että tiedän, mikä sinä olet", Bill kuiskasi säikähtäneen kuuloisena, seuraten minua samalla ulos.
"Mistä sinä sen luulet tietäväsi?" käänsin katseeni nopeasti poikaan. Astuin koulun ovista ulos.
"Me mietittiin sitä eilen Tomin kanssa. Ja me tajuttiin se ruokalassa tänään", Bill nielaisi pelokkaasti.
"Minä olen ihminen, aivan kuten tekin", kuiskasin ja astelin kohti parkkipaikkoja.
"Sinä olet vampyyri", Bill kuiskasi kavahtaen sitä sanaa.
"Ei, en ole vampyyri", en ollut omasta mielestäni vampyyri, olin verenimijä. Iilimato, vampyyri, verenimijä, kaikki se oli samaa tarkoittava, mutta silti, verenimijä kuulosti lievimmältä. Vaikken olisi halunnut olla
mikään niistä.
"Miten selität silmäsi vaihtelevan värin? Kun katsoit minua tarkkaan aiemmin, normaalisti vaalean ruskeat silmäsi muuttuivat mustiksi. Tai sitten vaalean ihosi? Sä olet nopea, vahva, sä et syö koskaan mitään niitten
perheenjäsentes kanssa. Sä liikut sulavasti. Etkä sä tullut nyt biologian tunnille. Ja sä osasit tulla pelastamaan mut silloin", Bill kertasi kaiken oleellisen.
"Minä en ole vampyyri. Sinulla on turhan vilkas mielikuvitus. Koita ymmärtää, että se toissapäiväinen oli sattumaa. Ja kaikki muu on vain jotain kuvitelmaasi. En ole vampyyri, vaikka kuinka niin luulisitkaan", kuiskasin.
"Mä en usko sua", Bill kuiskasi. Suuntasin vihaisen, janoisen katseeni häneen ja muodostin kylmillä huulillani sanat:
"Keskity vain omaan elämääsi."

"Tää kaikki on mun syytä", mutisin. Istuin kotimme olohuoneessa, muiden istuessa ympärilläni sohvalla.
"Ei, sä teit ihan oikein. Älä vielä sure. Musta tuntuu, että meidän pitäisi puhua Billin ja Tomin kanssa, jotta eivät he paljastaisi totuutta", Elliott ehdotti.
"Niin juuri, olisi niistä varmaan oikein hauska jutellla kahdeksan vampyyrin kanssa", mutisin toivottomana.
"Brooke, usko jo, sinä teit oikein. Ehkä he uskoisivat, jos minä ja Elliott kertoisimme heille, ettemme ole vampyyrejä", Claudie rauhoitteli minua ja halasi hennosti.
"Minä en ymmärrä, mistä he tajusivat meidän olevan vahvoja ja nopeita", Bess tokaisi yllättäen. Kaikkien päät kääntyivät häneen päin.
"Niin,  mistä he tajusivat?" mutisin itsekseni.
"Heidän on täytynyt vakoilla meitä", Brice sanoi.
"Tai sitten he ovat vain arvelleet niin", Ethan ilmaisi oman mielipiteensä.
"Sen saa selville vain kysymällä, mutta sittenhän periaatteessa me vahvistaisimme heidän arveluksensa oikeiksi", kuiskasin.
"Ei auta muu, meidän täytyy kysyä", Elliott vahvisti kantani. Tästä oli tulossa vaikeaa.

 

// Tämä osa oli hieman kliseinen. Tönkkö, lyhyt ja näin poispäin. Kommaa olis kiva saada :)