http://www.youtube.com/watch?v=XqffaAI4TV8&feature=related - ATC - Thinking of you
Taas tämmöne päähänpistos..
Uhh, tää nyt on vielä normaaliakin sekavampi, sillä tää ei ole yhtään minun tyyliäni ;))
ja tämä on ONESHOT, eli EI jatku!
Tää on alussa hieman hassusti kerrottu, kun tossa toistellaan sanaa 'he'.. Mut joo ;))
---
Muistan, kuinka pienenä leikin heidän kanssaan. Asuin heidän naapurissaan jo syntymästä saakka. Koskaan ei haitannut, että olin teitä muutaman vuoden nuorempi ja olin tyttö, he olivat poikia. Sadepäivät istuimme minun kotonani pelaamassa, kunnes heidän äitinsä tuli töistä. Yleensä juuri silloin, kun heidän kuului lähteä, meillä oli peli kesken.
Kun vuodet vierivät, minä muutuin, he muuttuivat, mutta silti ystävyytemme oli vahva. Kouluun mennessä me kuljimme eri porukoissa, mutta aina koulun jälkeen olimme yhdessä ulkona. Kerran rakensimme läheiseen puuhun majan, joka heti seuraavana päivänä romahti. Kerran talloimme heidän äitinsä puutarhan, jonka jälkeen emme kotiarestin vuoksi voineet viikkoon tavata.
Kuutosluokka vaihtui heillä seiskaan. Minä jäin yhä toiseen kouluun, meninhän vasta viitosluokalle. He vaihoivat porukkaa, minä kuljin omia teitäni. Iltasin katsoin ikkunasta, miten he pelasivat jalkapalloa ystäviensä kanssa. Kyllä minullakin oli ystäviä, mutta he eivät koskaan päässeet koulun jälkeen luokseni. Monesti yritin pojilta kysyä, voisinko olla heidän kanssaan, mutta he sanoivat minun olevan liian nuori.
Sitten tuli vuosi, kun menin seiskalle. Minä olin silloin se syrjitty ja kiusattu tyttö, mutta eräänä päivänä he taas tulivat juttelemaan kanssani. Siitä lähtien he puolistivat minua, ottivat mukaansa ystäviensä luo välkillä, viettivät aikaa kanssani. Olimme talvisin lumisotaa, kesät uimme. Aina me keksimme jotain tekemistä.
Pojat perustivat sitten bändin kahden ystävänsä kanssa. Yleensä minä katsoin heidän soittoaan, arvostelin heidän uudet laulunsa, olin mukana, kun he ensimmäisen kerran pääsivät ensiitymään. Vietin sen ensimmäisen vuoden heidän kanssaan. Sain nähdä, kuinka heistä tuli kuuluisia, tiesin kaikkien juorujen todellisen laidan, tuin heitä.
Sitten alkoivat kiertueet, jatkuva reissailu erotti meidät toisistamme. Sähkposteilla otimme toisiimme yhteyttä, tosin sekin unohtui. Puhelut ja tekstiviestit maksoivat aivan liikaa, kun erimaissa olimme. Lyhyiden taukojen aikana he tulivat kotiinsa, mutta silti ehdimme nähdä vain lyhyen aikaa.
Eräänä iltana töistä tullessa he olivat minun ovellani odottamassa minua. He kertoivat, kuinka aikoivat muuttaa äitinsä luota toiselle puolelle maata. Pyysivät jopa auttamaan muuttolaatikoiden kanssa. Siinä sitten heidät hyvästelin ja he kertoivatkin, etteivät aikoneet tulla pitkään aikaan käymään. Ajattelin, että ne olivat lopulliset hyvästit, ja arvelinkin olleeni oikeassa.
Nyt saan katsoa, kuinka lehdessä lukee juttuja heidän lomastaan. Joulu on tulossa, eihän siihen ole enään, kuin muutama viikko. Lumisade tekee maan valkoiseksi. Pienenä arvostimme valkoista joulua, silloin se oli ihme, nyt on valkoista melkein joka vuosi.
Ajattelen, kuinka ennen aina vietimme joka joulun yhdessä, annoimme toisillemme joululahjat, lauloimme yhdessä joululauluja. Nyt olen monta vuotta istunut yksin jouluna, vanhempani ovat olleet joka vuosi joulun ulkomailla.
Astelen ulkovaatteissa pihalle aikeenani mennä lenkille. Varovasti tuijotan viereistä taloa, sen valkoinen maali on jo rappeutunut. Autoa ei ole pihassa, valot eivät ole päällä. Valkoinen hanki hohtaa satojen timanttien lailla. Hiljalleen lumi peittää talolle johtavan tien. Jalan jäljet peittyvät pehmeään lumeen. Yksinäinen auto ajaa talon ohi suomatta katsettakaan siihen päin.
"Hei pätkä, nukutsä?" kuulen äänen takaani. Olen kääntymässä katsomaan huutajan suuntaan, mutta tunnen lumipallon jysähtävän takaraivooni. Hiljalleen käännyn katsomaan ilkeästi virnuilevaa poikaa.
"Tom?" ryntään hopparin kaulaan.
"Mulla oli niin ikävä", mutisen Tomin paitaa vasten.
"Heei? Unohatsä mut?" kimakka rääkäisy kuuluu Tomin takaa.
"En mä nyt sua Bill vois unohtaa", naurahdan ja irrottaudun Tomista. Juoksen Billin lämpöiseen syliin ja rutistan poikaa itseäni vasten. Tunnen pehmeän lumipallon tömähtävän selkääni ja katson taakseppäin.
"Oliko toi haaste?" virnistän leikkisästi.
"Ei tietenkään, eihän sun kaltases typykkä voi voittaa maailman kuulua kitaristia", Tom virnuilee.
"Mul on kyl ollu kova ikävä", kuiskaan ja muotoilen lumesta pallon.
---
No toi nyt oli tommonen erikoinen.. Höh 8< Mun älyni ja inspikseni taitaa olla taas karkuteillä.. 8< Töktök.. mutjoosiisniin.. Kirjotan joskus paremman, tää nyt oli vain tämmönen ;)) Ja kirjotusvirheitä nyt ihan varmasti oli joo ;))
Taas tämmöne päähänpistos..
Uhh, tää nyt on vielä normaaliakin sekavampi, sillä tää ei ole yhtään minun tyyliäni ;))
ja tämä on ONESHOT, eli EI jatku!
Tää on alussa hieman hassusti kerrottu, kun tossa toistellaan sanaa 'he'.. Mut joo ;))
---
Muistan, kuinka pienenä leikin heidän kanssaan. Asuin heidän naapurissaan jo syntymästä saakka. Koskaan ei haitannut, että olin teitä muutaman vuoden nuorempi ja olin tyttö, he olivat poikia. Sadepäivät istuimme minun kotonani pelaamassa, kunnes heidän äitinsä tuli töistä. Yleensä juuri silloin, kun heidän kuului lähteä, meillä oli peli kesken.
Kun vuodet vierivät, minä muutuin, he muuttuivat, mutta silti ystävyytemme oli vahva. Kouluun mennessä me kuljimme eri porukoissa, mutta aina koulun jälkeen olimme yhdessä ulkona. Kerran rakensimme läheiseen puuhun majan, joka heti seuraavana päivänä romahti. Kerran talloimme heidän äitinsä puutarhan, jonka jälkeen emme kotiarestin vuoksi voineet viikkoon tavata.
Kuutosluokka vaihtui heillä seiskaan. Minä jäin yhä toiseen kouluun, meninhän vasta viitosluokalle. He vaihoivat porukkaa, minä kuljin omia teitäni. Iltasin katsoin ikkunasta, miten he pelasivat jalkapalloa ystäviensä kanssa. Kyllä minullakin oli ystäviä, mutta he eivät koskaan päässeet koulun jälkeen luokseni. Monesti yritin pojilta kysyä, voisinko olla heidän kanssaan, mutta he sanoivat minun olevan liian nuori.
Sitten tuli vuosi, kun menin seiskalle. Minä olin silloin se syrjitty ja kiusattu tyttö, mutta eräänä päivänä he taas tulivat juttelemaan kanssani. Siitä lähtien he puolistivat minua, ottivat mukaansa ystäviensä luo välkillä, viettivät aikaa kanssani. Olimme talvisin lumisotaa, kesät uimme. Aina me keksimme jotain tekemistä.
Pojat perustivat sitten bändin kahden ystävänsä kanssa. Yleensä minä katsoin heidän soittoaan, arvostelin heidän uudet laulunsa, olin mukana, kun he ensimmäisen kerran pääsivät ensiitymään. Vietin sen ensimmäisen vuoden heidän kanssaan. Sain nähdä, kuinka heistä tuli kuuluisia, tiesin kaikkien juorujen todellisen laidan, tuin heitä.
Sitten alkoivat kiertueet, jatkuva reissailu erotti meidät toisistamme. Sähkposteilla otimme toisiimme yhteyttä, tosin sekin unohtui. Puhelut ja tekstiviestit maksoivat aivan liikaa, kun erimaissa olimme. Lyhyiden taukojen aikana he tulivat kotiinsa, mutta silti ehdimme nähdä vain lyhyen aikaa.
Eräänä iltana töistä tullessa he olivat minun ovellani odottamassa minua. He kertoivat, kuinka aikoivat muuttaa äitinsä luota toiselle puolelle maata. Pyysivät jopa auttamaan muuttolaatikoiden kanssa. Siinä sitten heidät hyvästelin ja he kertoivatkin, etteivät aikoneet tulla pitkään aikaan käymään. Ajattelin, että ne olivat lopulliset hyvästit, ja arvelinkin olleeni oikeassa.
Nyt saan katsoa, kuinka lehdessä lukee juttuja heidän lomastaan. Joulu on tulossa, eihän siihen ole enään, kuin muutama viikko. Lumisade tekee maan valkoiseksi. Pienenä arvostimme valkoista joulua, silloin se oli ihme, nyt on valkoista melkein joka vuosi.
Ajattelen, kuinka ennen aina vietimme joka joulun yhdessä, annoimme toisillemme joululahjat, lauloimme yhdessä joululauluja. Nyt olen monta vuotta istunut yksin jouluna, vanhempani ovat olleet joka vuosi joulun ulkomailla.
Astelen ulkovaatteissa pihalle aikeenani mennä lenkille. Varovasti tuijotan viereistä taloa, sen valkoinen maali on jo rappeutunut. Autoa ei ole pihassa, valot eivät ole päällä. Valkoinen hanki hohtaa satojen timanttien lailla. Hiljalleen lumi peittää talolle johtavan tien. Jalan jäljet peittyvät pehmeään lumeen. Yksinäinen auto ajaa talon ohi suomatta katsettakaan siihen päin.
"Hei pätkä, nukutsä?" kuulen äänen takaani. Olen kääntymässä katsomaan huutajan suuntaan, mutta tunnen lumipallon jysähtävän takaraivooni. Hiljalleen käännyn katsomaan ilkeästi virnuilevaa poikaa.
"Tom?" ryntään hopparin kaulaan.
"Mulla oli niin ikävä", mutisen Tomin paitaa vasten.
"Heei? Unohatsä mut?" kimakka rääkäisy kuuluu Tomin takaa.
"En mä nyt sua Bill vois unohtaa", naurahdan ja irrottaudun Tomista. Juoksen Billin lämpöiseen syliin ja rutistan poikaa itseäni vasten. Tunnen pehmeän lumipallon tömähtävän selkääni ja katson taakseppäin.
"Oliko toi haaste?" virnistän leikkisästi.
"Ei tietenkään, eihän sun kaltases typykkä voi voittaa maailman kuulua kitaristia", Tom virnuilee.
"Mul on kyl ollu kova ikävä", kuiskaan ja muotoilen lumesta pallon.
---
No toi nyt oli tommonen erikoinen.. Höh 8< Mun älyni ja inspikseni taitaa olla taas karkuteillä.. 8< Töktök.. mutjoosiisniin.. Kirjotan joskus paremman, tää nyt oli vain tämmönen ;)) Ja kirjotusvirheitä nyt ihan varmasti oli joo ;))
