Eli siis tämä on ONESHOT!! oneshot, ei siis jatku ;DD Musiikkia; http://www.youtube.com/watch?v=yAcMG7VKo1M , nimikin varmaan kertoo biisin nimen ;DD

---

Astuin askeleen varovasti eteenpäin. Siinä se oli, koskaan näitä en livenä tulisi uudelleen näkemään. Keikka loppui, turvamiehet hätyyttivät fanit ulos. Astelin ihmismassan mukana pois hallista, pois Tokio Hotellin pojista. Kaikilla oli joku, minulla ei ollut ketään. Erotuin silti liikaa joukosta, mustat kerroksittainleikatut hiukset ja tummat meikit hohtivat masennusta. Mustat farkut ja musta huppari, mustat tennari, kaikki, kaikki oli mustaa. Silmäni olivat vain todella tumman ruskeat, melkein mustat. Kalpea ihoni heijasti mustaa keksi kertaa enemmän. Muiden valoisuus ja iloisuus sai minut jäämään ulkopuoliseksi kaikkeen. Minun synkkyys, se vain hohti ilon keskeltä.

Yksinäisyys, niinkuin aina. Ketä minulla muka olisi ollut? Juoppo äiti, kuollut isä, ei yhtään ainoata ystävää, ei yhtään, jota olisin voinut edes kaveriksi kutsua. Ei ketään, ei siis ketään tukemassa ja auttamassa eteenpäin. Ei ketään, joka välittäisi. Ei ketään, jota kiinnostaisi.

Kävelin ihmismassan mukana paikkaan, jossa bändiläiset jakoivat nimmareitaan.. Jono oli pitkä ja surulta olin viimeinen. Jonotus ei ollut minun heiniäni. Jono eteni hitaasti, monet kymmenet, ehkä sadat kavereidensa kanssa iloitsivat edessäni. Se jos, mikä, masensi mnua entisestään, jos se enään oli edes mahdollista. Yksin hauras kyynel valui poskelleni ja tippui maahan pirsoutuen miljooniksi, miljardeiksi palasiksi. Vuodet opettivat vahvoiksi ja muurini takaa en purskahtanut itkuun ja vajonnut maahan kerjäämään sääliä. Kaikkeen oli totuttu, kaikki oli jo tuttua.

Kymmenen, ei yhdeksän ihmistä oli enään edessäni. Kahdeksan, seitsämän, kuusi, ei, liian nopeaa, en voinut mennä idolini eteen, en voinut. Viisi, neljä, kolme, ei, unelmani olisi käynyt toteen, mutta melkein lähdin karkuun. Kaksi, yksi, ja tuijotin jo tumman ruskeisiin silmiin, jotka mustan hiuspehkon alta pilkistivät.
"Hei, mikä on neidin nimi?" Bill kysyi kohteliaasti englanniksi. Menin lukkoon, minua alkoi ahdistamaan.
"Kira", mutisin ja yritin hengittää normaalisti ja yritin olla pyörtymättä.
"Kaunis nimi, kauniilla tytöllä", Bill sanoi ja ojensi lapun minulle. Seuraavaksi vastassani oli toiset tumman ruskeat silmät, tosin kauniin vihjailevan virnistiksen kera.
"Hei kaunokainen, tuossa", Tom sanoi ja kirjoitti nimensä lappuun ja ojensi sen taas minulle. Bändin toinen puoliskokin antoi nimmarinsa ja poituin heidän luotansa. Pyörtymättä olin vielä selvinnyt, mutta, kun katsoin Billin kauniita silmiä, mahassani muljahti. Olin rakastunut maailman kuuluun laulajaan, jota koskaan en tulisi enään näkemään.

Istahdin kauemmas tienvarteen. En tiennyt minne mennä, kotiin en halunnut, En missään nimessä. Kyyneleet valuivat vuolaina poskillani. Yleensä itkin iltaisin, mutta eikö nyt ollut ilta? Kaikki se, mikä oli ollut joskus hyvää, oli nyt muuttunut. Pienenä olin kaikkien mielestä ihana söpö kaunokainen, mutta kun vaihdoin vaaleat lettini mustiin hiuksiin ja pukeuduin mustaan, minua vihattiin. 17-vuotias olin, kuusi vuotta olin haukuista kärsinyt. Joka päivä sitä samaa tuskaa, kaikki ilo elämästäni oli kadonnut.

Ehkä olin ulkoisesti masentuneen näköin ja surullinen, mutta henkisesti, olin paljon enemmänkin. Entinen elämänilo oli haihtunut, jäljellä oli vain suru, masennus ja yksinäisyys. Viha ja katkeruus entisiä ystäviä kohtaa, mutta samoin myös pelko ja suru.
Joskus olin ehkä onnellinen, mutta se aika oli ny mennyttä. Kaikki syy elää, oli kateissa. Kaikki onni oli kadonnut. Kaikki ilo katosi kaikkien näiden vuosien aikana kyynelten mukana.

Viimeiset rippeet ilosta haihtui, kun viimeisen kerran pojat silloin näin. Heidän musiikin vuoksi olin elänyt, mutta kaikki tuntui vain kadonneen. Kaikki oli turhaa, elämä oli turhaa kuin myös kuolema. Millään ei ollut väliä.

Jos joku sanoo, että syntymäpäivä on paras päivä vuodessa, niin iloinen ja hauska, hän on ehdottoman väärässä. Syntymäpäivänäni kyllä näin lempi bändini, mutta tiesin, etten hetiä koskaan enään näkisi. Syntymäpäivä yksin, ilman ketään, satutti. Se yksinäisyys oli kamalaa, elämäni parhaimpina päivinä vain itkin, yksin, ilman ketään, ilman vanhempia.

Ehkä kaikki oli turhaa, ehkä minulle olisi järjestetty yllätysjuhlat kotona, ilman, että osaisin aavistaakkaan. Joo, haaveeksi sekin jäi, äiti ei tietenkään päivästä ollut tietoinen, vaan arvatenkin makasi lattialla sammuneena. Kukaan ei varmana edes muistanut syntymäpäivääni.

Siinä olin, istuin itkemässä tien varressa, kun kukaan ei välittänyt, ei edes oma äiti. Edes entiset ystävät eivät muistaneet, tuskin he edes muistivat olemassaoloni. Ketään ei olisi haitannut, vaikka sillä hetkellä olisin ampunut itseni, ei ketään, ei edes minua itseäni.

Kuulin askeleita takaani, mutten kääntynyt katsomaan.
"Hei tyttö, Kirako se oli, onko kaikki hyvin?" kuulin jonkun huutavan. Vilkaisin taakseni ja näin Billin ja Tomin olevan tupakalla. En vastannut mitään, mutta nousin ylös. Astelin tien yli, mutten kerennyt kuin puoliväliin, sillä kuulin jonkun huutavan:
"Hei, varo!" Tosin silloin se oli jo myöhäistä, auto kolahti kylkeeni ja minä kaaduin tielle. Pääni ikävästi kolahti maantiehen ja tunsin makaavani pian verilammikossa. Suljin heiveröisesti silmäni. Auto, joka oli ajanut päälleni, kaahasi paikalta nopeasti pois, mutta kuulin juoksuaskelia vierestäni.
"Tom! Soita ambulanssi!" tunnistin äänen Billiksi. Bill nosti pääni maasta ja laski sen polviensa päälle. Kuiskasin heleästi ilmaan:
"Hyvästi." Tämän jälkeen kaikki tuntui katoavan ympäriltäni ja pian en tuntenut, kuullut, ajatellut, tai tehnyt ylipäätänsä mitään.

Yksi asia oli varma, syntymäpäivänäni olin kuollut. Idolini oli nähnyt kuoleman ja hänelle olin viimeisen sananikin sanonut.

---
Aivan sukka.


Joo-o, mä korjaan tähän vielä näin: Mä tiedän, et biisi ei sopinu tarinaan, mut mulla on selitys; Vastakkaisuudet vetävät toisiaan puoleensa. <3